Törmäsin eilen blogiin, jossa neitokainen kertoi, kuinka hän on huomannut olevansa kateellinen mitä naurettavimmille jutuille. Miksi toisen poikaystävä tekee sitä ja tätä, mutta oma ei? Miksi toinen pärjää elämässä paremmin kuin toinen? Tuttua.

Kateellisuus on kumma juttu. Ihmisen pitäisi tajuta, että jokainen tekee elämästään sellaisen kuin haluaa. Toiselle tärkeitä juttuja ovat esim. matkustaminen, toiselle oma koti maalla ja joku nyt vaan on unelma-ammatissaan. Vaikka itse haluaakin erilaisia asioita, kateus iskee kuitenkin päälle.

”Noi matkustaa ihan koko ajan” -> ”Joo, mutta ne asuukin pienessä yksiössä”
”Noilla on tosi iso asunto” -> ”Joo, mutta ne asuukin maalla”
”Miten noilla sitten oli varaa mennä naimisiin ja tehdä lapsi” -> ”Niin, ne ei asukaan Helsingin keskustassa vaan siellä maalla”

Erilaisilla ihmisillä on varaa tehdä erilaisia asioita, mutta pitäisi muistaa, että aina heilläkin on jotain sellaista, mikä ei sitten olekaan sillä tavalla kuin itsellä. Jotenkin pitäisi vaan pystyä priorisoimaan ne asiat, joita haluaa elämältään. Ja ymmärtää, että kaikkea ei ole tarve saada heti.

Tämä kaikkihan siis taas alkoi pari viikkoisesta vierailusta serkun luo, jossa pieni söpö pikkupoika vei mun sydämeni ihan kokonaan. Ei mikään tunnu niin mahtavalta kuin pienet kätöset, jotka tarttuu omiin ja johdattaa sut yläkertaan, painaa ihan itse radion nappulaa ja alkaa tanssimaan pienillä lapsen askelilla, valloittava hymy kasvoillaan.

Niin, olen siis pikkuisen kateellinen niille tutuilleni, joilla on lapsia. Minäkin haluan! Rupeaa tämä ikäkin painamaan päälle. Mutta meidän perheessä ei ole vielä lapsen aika. Pitää ajatella, että ystäväni eivät asu Helsingin keskustassa 80 neliön asunnossa, he eivät käy kerran viikossa syömässä ulkona, he eivät juo shampanjaa sen kummemmin sitä ihmettelemättä eivätkä he ainakaan mene hotelliin yöksi ihan vain huvin vuoksi.

Mutta kenen silmissä tuo on onnellisuutta, hyvää elämää? Varmaankin tutut joskus miettivät, että olisi kivaa käydä syömässä vähän kalliimmin ja saada omaa aikaa. Mutta luulen, että he ovat onnellisia, koska heillä on lapsi ja he ovat naimisissa. Vai ovatko?

Olen onnellinen, en sitä mene kieltämään, mutta joskus mietityttää, että onko elämä tarkoitettu ainaiseen shampanjan juomiseen. Eikö oma perhe kuitenkin ole se elämän suola?

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s