Eipä olisi uskonut, että ahtaanpaikankammo iskee magneettikuvauksessa. Mutta niin vain kävi. ”Minkälaista musiikkia haluaisit kuunnellta?” hoitaja kysyi.
”Tutkittavaa pyydetään asettumaan makuulle vuoteelle, joka viedään magneettikuvauslaitteen sisään. Magneettikuvauslaitteen sisällä potilas makaa tunnelissa, joka on halkaisijaltaan hieman hartianleveyttä suurempi. Laite voi tuntua ahtaalta tai tutkittava voi jopa tuntea suljetun paikan kammoa, mutta toimenpide kestää melko vähän aikaa, noin puoli tuntia.”
Asetuin makaamaan vuoteelle, hoitaja antoi kuulokkeet ja käteen hätäpainikkeen. Hoitaja pyysi laittamaan silmät kiinni ja vuode alkoi liikkua. No, ihan mielenkiinnosta halusin nähdä, miltä laitteen sisällä näyttää ja avasin silmäni. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Katto oli noin kymmenen sentin päässä nenästäni, ympärillä kuului kummallisia ääniä ja halusin päästä pois, HETI. Painelin painiketta ja heiluttelin jalkojani, ja yritin saada henkeä. Minut vedettiin pois. ”Otetaanpa uusiksi”, sain vain sanottua. Pyysin, että laittaisivat musiikin heti soimaan ennen kuin olen laitteen sisällä. Hoitaja tarjosi jo silmälappuja, mutta sanoin, että kyllä se tästä.
Luciano Pavarotti alkoi laulumaan ja vuode alkoi liikkua takaisin laitteen sisään. Silmät tiukasti kiinni kuuntelin Pavarottia ja kyllä sitä sitten pikkuhiljaa rentoutui. Kuvaus kesti noin 20 minuuttia. Äänet oli kovia, töks töks, raks raks ja olo ei ollut kovin miellyttävä. Mutta kunnialla siitä selvittiin ja kuvat saatiin. Mutta enpä ihan heti menisi uudestaan.
Ääniala 