Sunnuntain konsertti oli yleisömenestys. Porukkaa oli enemmän kuin aikaisemmin kaikissa laulukurssin konserteissa yhteensä. Mulla oli kunnia aloittaa Handelin luritusbiisillä ja hyvinhän se meni. Se on sellainen iloinen, menevä kipale, jota pitää vielä harjoittaa huomattavasti nopeammaksi. Sitten saan sen kuulostamaan ainakin vähän samalta kuin Kathleen Battlen versio.
Mun laulut oli kummallakin puoliajalla ekana ja mä kysyin, että onko siihen joku syy, voisinko vaihtaa laulua jonnekin keskemmälle. Ope sanoi, että Handel sopii tosi hyvin alkuun, kun se on sellainen energinen kipale. Sitten se vielä lisäsi, että konserttien alkuun ja loppuun kannattaa aina laittaa sellainen laulaja, joka osaa hommansa. Eli kuulijoille tulee fiilis, että konsertista tulee hyvä ja toisaalta kuulijoille jää hyvä fiilis lopusta. Toi oli tietysti tosi kiva kuulla, koska mulla oli ollut koko laulukurssin ajan vähän sellainen tunne, että oonko mä ollenkaan hyvä, kun en saa niin paljon ohjeistusta kuin ehkä joku toinen.
Duetto meni myös hienosti, meidän äänet sopii hyvin yhteen. Mun korkea ja kevyt ääneni toisen laulajan matalamman ja tumman äänen kanssa.
Kolmas biisi meni opejen mielestä hyvin, mutta itse en ole tyytyväinen. Sekoitin sanoja oikein kunnolla enkä saanut oikein fraasien loppuja toimimaan. No, aina ei voi voittaa.
Kaikkien muittenkin kurssilaisten laulut meni tosi hyvin. Tänä vuonna porukka oli panostanut kurssiin jotenkin erityisen paljon. Mukana oli myös uusia kasvoja, mm. yksi 15 v. nuori lupaus, josta voi tulla vuosien kuluessa vaikka mitä, jos hän vaan jatkaa laulumista. Tyttöä kuunnellessa tuntui pieni kateuden pisto, koska hänellä on koko laulu-ura edessä. Paljon on opittavaa, mutta hän voi osallistua kilpailuihin ja saada sen kautta nimeä. Itse kun on tässä jo ylittänyt tuon kilpailujen yläikärajan, niin tuli vähän sellainen ”voi hitto” -fiilis.
Nooh. Konsertin jälkeen oli palautesessio, jossa opet antoi jokaiselle palautetta ja kannuksia jatkoon. Mun kohdalla koko viikon johtava ajatus taisi olla mun iloisuus. Lauluope sanoi, että hän on niin iloinen, että mä olen saanut iloa mun lauluuni. Se sanoi, että ”en tiedä, onko sun elämässä tapahtunut jotain onnellista, mutta se näkyy. Pidä se.” Mä luulen, että kyseessä on vaan se, että nyt mä olen saavuttanut tason, jossa mä pystyn vapautumaan ja rentoutumaan muiden seurassa. Ja onhan mun elämässä paljon onnea. Ja kesäloma on ollut todella hyvä. Rentoutumista oikein kunnolla. Kai se näkyy ihmisessä, se, että on rentoutunut.
Anyway, kyllä mä tunnen sen itsekin. Iloisuuden. Ja hymyn laulaessa. Vapautunut. Se on se sana. Uskaltaa näyttää tunteensa. Ja tällä jatketaan.
Ohjaava ope sanoi taas, että mulla on jumalaisen kaunis ääni. Mä voisin kuulemma sopia Nightwishiin. Jepulis joo :) Mä totesin jotain sen tapaista, että kunpa siihen uskoisi itsekin. Siitähän sitten päästiinkin siihen, että vaikka olis kuinka kaunis ääni, se ei paljon auta, jos siihen ei itse usko. Itseensä uskominen on se tärkein juttu. Joo, ja pitää nauhoittaa omaa ääntään ja kuunnella sitä, jotta uskoo.
Se, mihin mun pitäisi nyt panostaa, on tän iloisuuden jatkuminen. Teknisesti mun pitää oppia pitämään fraasien loput koossa eli käytännössä siis tuki pitäisi säilyä kropassa koko laulun ajan. Mullahan on vähän tapana antaa periks fraasien lopussa. Pistää ranttaliks niin sanotusti.
Konsertin väliajalla vanhempi rouva otti kädestä kiinni ja sanoi, että haluaa ihan henkilökohtaisesti kiittää laulusta, kun se oli niin kaunista. Kyllähän se tuntuu mukavalle, kun ihan tuntemattomat kiittelee.
Tänään toinkin sitten kirjastosta kassillisen erilaisia partituureja ja muita nuotteja. Kun olis niin kiva opetella kaikkea kivaa, jos vaan aikaa olisi. Laulukurssilta mukaan tarttui monta ihana aariaa ja yksinlaulua, jotka munkin pitää saada ohjelmistooni.
On se vaan kivaa, tuo laulaminen.
Ääniala 