Sopraanoidolini Kathleen Battle konsertoi Helsingissä 21.4. ja pitihän sitä tietysti mennä paikan päälle. Kathleenilla on samantyyppinen lyyrinen koloratuuriääni kuin itselläni, joten oli mielenkiintoista päästä kuulemaan maailmanluokan laulajaa.
Ensimmäisen laulun jälkeen oma fiilikseni oli aika lailla samanlainen kuin Helsingin Sanomien kriitikon: ”Finlandia-talon hyvin myydyn konsertin avausnumero, cavatina Una voce poco fa Gioachino Rossinin Sevillan parturista jätti kuulijan epäuskoisen kauhun valtaan: ääni tuntui olevan pahasti himmentynyt, lähes tukahtunut ja laulaminen oli vaivalloista. ”
Mietin, että jaa, ei nyt oikein ääni ole sellainen kuin kuvittelin levyjen perusteella. Mutta kyseessä taisi olla vain alkukankeus, koska seuraavana esitetty O mio babbino caro oli jo aika taivaallinen. Kathleenin ääni on suhteellisen hiljainen, mutta sitäkin pehmeämpi ja pyöreämpi. Korkeat äänet soivat ihanan pyöreästi ja vaivattomasti.
Kolmas laulu oli Giuliettan resitatiivi ja romanssi Eccomi – Oh quante volte oopperasta I Capuleti e i Montecchi ja viimeisenä Kathleen lauloi Summertimen oopperasta Porgy and Bess. Summertime kuulosti loistavalta kuten kolme ylimääräisenä esitettyä negrospirituaaliakin. En ollut tajunnut, että kyseiset laulut voisivat kuulostaa niin hyviltä myös koloratuuriäänellä. Se antaa vähän uskoa siihen, että itsekin voisi jossain vaiheessa kuulostaa ihan hyvältä muunkinlaisissa kuin klassisissa lauluissa.
Kathleen on myös erityisen hyvä eläytymisessä. Vaikka en ihan kaikkia kasvon ilmeitä nähnytkään, Kathleen ”näytteli” osan laulujen juonista. Ja sai yleisön kyllä haltioitumaan. Lopulta koko Finlandia-talo osoitti suosiota seisaaltaan.
Kokonaisuutena konsertti oli todella hyvä, mutta aika vähän Kathleen lauloi, kun miettii, että oli tullut neljää laulua varten konsertoimaan Helsinkiin. Olisin mieluusti kuunnellut Kathleenia ihan kokopitkän konsertin verran. Voin kuitenkin sanoa, että olenpa nähnyt oman idolini livenä.
Ääniala 