Perjantaina alkoi perinteinen syksyn aloitus eli laulukurssi. Mukana on taas samoja ihania laulukavereita kuin aikaisemminkin. Muutama tuttu kasvo oli jäänyt tulematta muiden kiireiden takia.
Sitä menee kurssille aina tosi iloisena ja intoa täynnä, mutta sitten muistaa ne kaikki tuntemukset, joita viikon aikana tulee kokemaan:
- ilo
- epätoivo
- huono itsetunto, kun ei usko omaan osaamiseen
- tunne, kun onnistuu jossakin laulussa tosi hyvin
- itku, kun ei osaa
- toinen itku, kun tietää, että pitäisi tehdä toisin, mutta kun ei saa sitä itsestään irti
- 100 %:n varmuus siitä, että kaikki on miljoona kertaa parempia kuin itse
- epäluulon hetket, kun joku sanoo, että lauloit tosi hyvin
- kyllä mä vielä näytän -fiilis
- tollakin on paljon vaikeampia kappaleita, mulla on vaan tällaisia lurituksia -fiilis
- nauru
- omien tunteiden paljastaminen
- toinen epätoivo
- loppukonsertin jälkeinen adrenaliinipiikki
Eli suurimmaksi osaksi epätoivoa :)
Tänä vuonna olotilaa hieman helpottaa yksi tärkeä oivallus, jota olen mutustellut tässä muutamien kuukausien aikana ja nyt se on pikkuhiljaa alkanut kirkastumaan oikein kunnolla. Ja se on aika helpottavaa.
Mä olen tajunnut, että musta ei ole oopperalaulajaksi :) Öhöö, ihanko tosi?
Tarkoitan tuolla sitä, että mun äänityypilläni ei lauleta tietynlaisia rooleja, joten miksi mun pitäisi pakottaa itseni ajattelemaan, että kyllä se ääni sieltä vielä tulee. Ei, ei mun ole edes pakko laulaa aarioita, jos mä en halua. Enhän mä koskaan ole edes ollut mikään suuri oopperafani. Kyllä mä pidän niistä yksittäisistä aarioista, mutta koko ooppera… Aika tylsää suoraan sanoen :)
EI MUN TARTTE LAULAA OOPPERAA, mä voin laulaa ihan sitä, mitä mä itse haluan!!!
Tietyllä tavalla toteamus tuntuu pahalta, koska se oli joskus unelma. Se, että voisi olla jonkun oopperan pääroolissa. Mutta nyt mä olen löytänyt nyt sen oman tyylin, jota mä tykkään laulaa. Ja toisaalta, eihän se välttämättä tarkoita sitä, että ei voisi joskus laulaa oopperan pääroolissa. Mutta se ei ole enää se tärkein juttu. Tärkeintä on, että mä itse haluan laulaa jotain muuta ja tällä hetkellä se muu on kevyempää klassisella tavalla.
Vuosi sitten mä ajattelin kurssilla, että taas toi yks on löytänyt ihanan ja vaikean aarian, ja mulla on vaan tällasta kevyttä liirumlaata. Tänä vuonna mä etsimällä etsin jotain kaunista aariaa, jota voisin harjoitella kurssilla. Ja open kommentti oli, että tää on ihan ok, mutta tätä laulaa yleensä jytympiääniset. Just niin joo.
Otin tänä vuonna mukaan selkeästi kevyempiä lauluja, joita voi kuitenkin laulaa klassisella äänellä. Valitsin mm. musikaalielokuvasta yhden laulun ja se jotenkin tuntui heti omalta. Sopii kevyelle ja korkealle äänelle. Lisäksi siinä joutuu näyttelemään, mikä on aina ollut mun koetinkivi.
Eilen mä vedin tän laulun muiden kurssilaisten edessä. Ok, oli hieman outoa laulaa biisiä, jonka osasi kurssin alussa ulkoa (yleensä en todellakaan osaa vasta kuin konsertissa). Lisäksi esiintymisvalmentaja antoi taas sellaiset ohjeet, että huh huh. Mutta jostain mä sain kummallista voimaa, lauloin ja esiinnyin. Ei se ollut lähelläkään täydellistä esitystä, mutta se tuntui omalta. Ei pönötystä vaan laulu, joka oikeesti kuulosti suusta ulos tullessa ihan hyvälle. Kaikkein ihaninta oli kuulla yhdeltä laulukaverilta, että mä kuulostin paremmalta kuin koskaan.
Johtukohan toi muuten vaan siitä, että mä osasin laulun ulkoa ja pystyin siksi tuomaan siihen näyttelemisen? Voipi olla, oivallus tämäkin.
No joo, eilisen ilon hetken jälkeen tulee varmasti tällä viikolla monta ”ei tää ehkä kuitenkaan” ja ”ei musta ole tähän” -fiilistä. Sen kanssa pitää nyt sitten vaan yrittää elää.
Mä aion kertoa mun lauluopelle, että mun ensi kevään konsertissa mä laulan paljon kevyttä klassista, hieman myös sitä niin sanottua popahtavaa klassista, mitä mm. Josh Groban ja Sarah Brightman laulaa. En halua laulaa pönötysaarioita kovinkaan montaa. En tiedä, mitä ope sanoo, toivottavasti on iloinen, että mä olen löytänyt ainakin hetkeksi sen oman juttuni. Ja siitä konsertista tulee HIENO.
Ääniala 