Laulaminen on ihmeellistä. Se, miten itsestään saa sellainen äänen, että se on toisten mielestä kaunista. Useimmiten omasta mielestä se ei ole. Kaunista. Perjantain konsertin harjoituksessa nuottikuvio ja sanat olivat ihan hukassa. Kun pääsin lavalle, jännitin ihan pirusti. Tosin olen huomannut parissa viime esiintymisessä, että mun jännitys on siirtynyt pahasti jalkoihin. Jännitys ei tunnu kuuluvan äänessä, mutta jalat tärisee sitäkin enemmän. Se on jopa häiritsevää, ja vähän huvittavaakin. Sitä laulaa kauniisti, mutta jalat on ihan horkassa.
Joku yleisöstä huusi ”Bravo!”. Tiedä sitten, miten paljon kyseinen henkilö tiesi musiikista, mutta laulun loputtua tämä henkilö huusi bravoo. Ja konsertin jälkeen tosi moni yleisöstä tuli ihan henkilökohtaisesti sanomaan, että lauloin kauniisti, että mulla on hieno ääni. Ihan tuntemattomat ihmset. Lauluope sanoi konsertin jälkeen, että meni tosi hyvin. ”Sä vaan menit lavalle ja olit sen näköinen, että mikäs tässä, laulaminen on tosi helppoa.” Ja biisi ei kuitenkaan ollut se helpoimmasta päästä. Jopa meidän pianisti, joka ei yleensä sano mitään, totesi, että ääni soi tosi hyvin. Vou!
Mulla on kumma tapa tsempata esityksiin. Mä voin vielä viime sekunneilla tavata sanoja muistiin, mutta esiintyessä muistankin sitten kaikki. Joskus se on vähän rasittavaa, varsinkin joissain yhteisesityksissä, kun toiset ajattelee, että toi ei oo viitsinyt harjoitella. Vaikka kyse ei oo siitä. Jotenkin vaan se adrenaliini tulee vasta sitten tosi paikassa ja yleensä sanat vaan tulee jostain.
Voi kunpa sitä itsekin uskoisi, että osaa jotain. Tai no kyllähän mä tiedän, että mä osaan jotain, mutta pitäisi uskoa vielä enemmän. Kukahan opettaisi mulle tosi nopeeta kaikki teoria- ja säveltapailujutut, niin voisin ehkä päästäkin johonkin musakouluun sisään… Kun ei se siitä laulusta jää kiinni vaan siitä ihme kontrabassosta.
Ääniala 