Omassa historiankirjassani kevät 2010 on sivulla, jossa lukee ”Mahdollinen burn out”. Onneksi ei tarvinnut täyttää sivua ”Burn out”, mutta aika hilkulla se oli. En edes oikeastaan tiedä, mitä ihmettä tapahtui ja missä vaiheessa, mutta kun pääsiäisenä Lapin lomalla vuodatin stressiäni mokin lattialla istuen, totesin, että nyt on tultu liian pitkälle.
Osaamattomuus sanoa ”Ei”, johtaa yleensä siihen, että töitä on liikaa. Siis päivätöiden lisäksi illat menee friikkutöiden merkeissä. Kun tähän lisätään yhdet hautajaiset, koko kevään jatkuvat musateatteriharjoitukset, omat viikottaiset laulutunnit ja epämotivoivat työt töissä ollaan jo aika hyvillä aluilla mahdolliseen burn outiin. Mutta ei, ei se tähän loppunut. Kodin katosta tulee vedet läpi, tiedossa siis kuuden viikon remontti ja asuminen olohuoneessa. 15 vuoden takaisten lukiokavereiden ja ensimmäisen poikaystävän tapaaminen, joka sinänsä on jo ihan tarpeeksi tunteellista.
Tässä vaiheessa mielessä oli, että mikä on oman työn tarkoitus. Miksi teen sitä mitä teen? Lääkärinä sentään auttaisin ihmisiä, mutta autanko jotakuta suunnittelemalla digijuttuja.
Ja sitten tulee joku ihan käsittämätön idea hakea opiskelemaan maisteriksi, mikä johtaa siihen, että ensin menee illat hakemuksen kirjoittamiseen. Ja kun pääsee haastatteluvaiheeseen, tulee ennakkotehtäviä, joihin menee kahden viikon illat stressaten ja konetta hakaten.
Tämä kaikkihan johtaa siihen, että edes vapaapäivinä ei pysty rentoutumaan, koska päässä pyörii ihan kaikki miljoona asiaa. Ja se johtaa myös siihen, että valintakoehaastattelussa pölpöttää kuin Duracell-pupu ja miettii, että haastattelijat pitää mua varmaan ihan sekopäisenä.
Olin jossain vaiheessa aika väsynyt bitch.
Mutta kaikestä tästä selviytyminen todistaa sen, kuinka vahva on. Heikompi olisi varmasti jäänyt lomalle ja antanut periksi. Tai ainakin ollut hakematta kouluun. Ehkä tää tietty vahvuus on tehnyt musta sen, mikä mä olen. Joskus aika kovalta tuntuva, suorasanainen ammattilainen. Ja siitä pitäisi olla ylpeä, siitä omasta monipuolisuudesta.
Ja voin tietysti ajatella niinkin, että ehkä tällä koko kevään jatkuneella ”mahdollinen burn out” -sekametelisopalla oli tarkoitus. Ja se tarkoitus on se, että pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun, mikä on ollut yksi suurista unelmistani.
Ja sehän tarkoittaa tietysti sitä, että hommat ei vähene vaan haukkaan vapaaehtoisesti yhden iso palan ja yritän saada sen mahtumaan johonkin elämän lokeroista.
Onko elämän tarkoitus olla yhtä vuoristorataa? Oravanpyörää? Menee hyvin, menee huonosti, on paljon töitä, on lomaa, on kiinnostavia juttuja, on tylsiä juttuja?
Ehkä elämän tarkoitus on elää elämää, jonka kokee itse mielenkiintoiseksi ja josta saa jotain kiksejä. Really? Ehkä siis saan kiksejä siitä, että joskus on niin kiire, että ei kerkiä laittaa kolmeen päivään astioita tiskikoneeseen. Tai no kyllä mä saan huomattavasti enemmän kiksejä siitä, että istuu veneen kannella, kiristää stuuraa ja nauttii auringonpaisteesta ja veneen kallistumisesta tai että laulaa 200 päisen yleisön edessä ja yleisö huutaa bravoo.
Ainiin, ja kantsii muuten yöpyä Tallinnassa vieraillessaan Swissotellissa. 28:sta kerroksesta on aika mielettömät näkymät.
Ääniala 