On se vaan kumma, kuinka ne samat ajatukset valtaa mielen joka kerta tässä kolmannen/neljännen päivän kohdalla. Eli syksyn laulukurssi alkoi ja maanantai oli taas se pahin päivä.
”Oon huono, en osaa mitään, muut on parempii.”
”Miks noita ohjataan enemmän kuin mua?”
”Miks asioita pitää vatvoa, eikö voida mennä eteenpäin?”
”Miks mä sain laulaa vaan kerran ja muut pari kertaa?”
Itsetunto on NIIN kovilla näillä laulukursseilla. Ja sen tajuaminen, että muilla on ollut aikaa ja kunnianhimoa hioa omaa osaamistaan taas valovuosia eteenpäin, tuntuu pahalta. Mä junnaan paikallani ja kuulen ne samat asiat joka kerta. ”Leuka alas, asento taakse, ilmettä kasvoille.”
Miks ihmeessä pitää sitten aina mennä tolle kurssille?
Niinpä.
No, tänään on viides päivä eli tänään pitäisi tuntua jo paremmalta. Eiku eipäs, tänäänhän oli se päivä, kun keskustellaan open kanssa siitä, että mitä oikein haluaa tehdä laulamisen kanssa. Kuudes päivä tais olla se parempi.
Oon hyvä, osaan laulaa, oon kaunis. Just.
Oon mennyt oikeesti eteenpäin. Just.
Osa tekee musiikkia työkseen, joten niiden pitääkin olla hyviä. Just.
Onneks on vielä tää viikko lomaa jäljellä :)
Ääniala 
Mikä vaan kurssi, kuka vaan osallistuja, kolmannen tai neljännen päivän kohdalla on aina kriisi. Ja se on aina se sama kriisi. Tulee ihan yhtä varmasti kuin päivä yön jälkeen. Aina siihen yrittää varautua ja tsempata mutta ei sitä voi auttaa tai laimentaa, enemmänkin tuntuu että mitä enemmän yrittää etukäteen päästä siitä kriisistä ohi niin sitä syvemmäksi se sitten painuu.
Laulaminen on hulluutta. Niin se vaan on. Mut ihanaa hulluutta, ah.