On se vaan kummallista, kuinka asioiden kokeminen selkeyttää ajatuksia. Tai ei kai siinä mitään ihmeellistä ole, niin kai kokemusten kuuluukin tehdä, mutta silti sen tajuaminen aina silloin tällöin on ihan virkistävää.
Opintovapaa alkaa olla lopuillaan, vielä viikko jäljellä + yksi palkaton viikko, jos nyt pääsen yhdelle viikon intensiiviseminaarikurssille. Syyskuun alussa olin sitä mieltä, että haluan jäädä ikuiseksi opiskelijaksi TaiKiin. Joo, olen edelleen sitä mieltä, että voisin käydä koulua pitkäänkin, mutta enää en ole sitä mieltä, että haluaisin pelkästään opiskella kokopäiväisesti. Mulla ei ole ollut nyt pariin viikkoon aamuisin luentoja, joten aamut menee välillä nukkuessa aika pitkään. Ja sitten onkin luennot ja päivä oli siinä. Onhan se toisaalta kivaakin, varsinkin silloin, kun herää ajoissa ja on aikaa tehdä ihan sitä mitä haluaa. Mutta kun se ei oikein sovi mulle. Siis tekemättömyys ja se, että ei ole selkeästi jotain tehtävää. Toki konserttia varten on pystynyt harjoittelemaan aamupäivisin ja on voinut käydä säestystunnilla silloin kun pianistilla on aikaa. On voinut käydä syömässä kaupungilla ja istumassa kahviloissa, mutta sen saman voi tehdä töissä ollessaankin.
On siis kiva opiskella, mutta teen sitä mieluiten työn ohessa, jolloin saa kummastakin ne parhaat puolet. Ja osa kursseista, joita ole valinnut (kun ne nyt on ainoita, joita voi valita), on välillä aika utopistisia sen suhteen, että mitä tekemistä niillä on oman työn kanssa. Joten enemmänkin ne on sellaisia mielenkiintoisia asioita, joita on ihan kiva oppia, mutta ei ne välttämättä millään tavalla tule näkymään mun työssäni. Mielenkiintoisin kurssi tähän mennessä on ollut Storytelling, ehkä sen takia, kun itsekin pitää tarinoiden kirjoittamisesta ja sieltä on oikeesti saanut hyviä ideoita tarinankerrontaan. Ja luennoitsija Tove Idström (elokuva- ja televisiokäsikirjoittaja sekä dramaturgi) on aivan huippu.
Opiskeluympäristö on tietysti ihan erilainen kun työympäristö, kaikki on jotenkin niin tosi… opiskelijoita. Ja osaavia eri asioissa. Ympärillä on joukko ihmisiä, jotka osaa sellaisia asioita, mistä voi itse vaan unelmoida. Ja sitten pitää muistaa, että itse on myös hyvä siinä, mitä tekee. Mutta työympäristö on kuitenkin jotenkin aikuismaisempi, mikä ei mun mielestäni ole ollenkaan paha. Ehkä musta on tullut vanha :)
Yleensä asioilla on tapana järjestyä, mikä on joskus aika eriskummallinen asia. Töissä tehtiin organisaatiomuutos, esimies lähti ja tiimi hajotettiin. Oli suoraan sanottuna aika huonot fiilikset. Samaan aikaan toisaalta otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostaisiko tulla heille töihin. Johon minä, että voin tulla keskustelemaan, mutta on sellainen pikkujuttu, että haluan tehdä töitä ja opiskella samanaikaisesti. No, se ei tuntunut haittaavan, sillä viime viikolla kirjoitin nimeni työsopimukseen ja irtisanoin itseni nykyisestä paikasta. Saan tehdä lyhempää työviikkoa ja paikka vaikuttaa muutenkin tosi hyvältä. Joka paikassahan on hyvät ja huonot puolensa, mutta uudessa paikassa on ainakin vielä huomattavasti enemmän hyviä. Varmasti paljon töitä ja jonkin verran matkustelua tiedossa, mutta olen niin valmis muutokseen työelämässä, että nyt on hyvät fiilikset.
On ollut aikamoinen muutosten alkusyksy. Konserttiin on aikaa kolme viikkoa ja alkaa olemaan perhoset vatsassa. On se aika hurjaa esiintyä yksin pitkän konsertin ajan, no on mulla pari ihanaa vierailijaa, jotka pelastaa mut sit, jos töppäilen, mutta silti. Ja vielä yleisölle, joka koostuu varmaankin 95 prosenttisesti tutuista ihmisistä. Tutuille on aina jännittävämpää esiintyä kuin vieraille, koska tuttuihin törmää jatkuvasti. Sitä miettii, että jos mokaa jotain, ei muista sanoja tai ääni sortuu tai jotain, niin muistaakohan ihmiset vaan sen? Tai jos ne ei tykkääkään mun äänestä? Tai jos ne ajattelee, että en oo ollenkaan hyvä tai vaan ihan vähän? Argh, ja sitten tulkee hulluks, jos vaan miettii tollasii.
Kolme viikkoa… huh huh.
Ääniala 