Meillä on koulussa kurssi, jonka alussa ope (pitäisi kai kutsua luennoitsijaksi, kun akateemisessa maailmassa ollaan) kyselee aina, mitä mieleenpainuvaa, hienoa tai elämyksellistä (musiikki, teatteri, kirjat, elokuvat jne.) me ollaan nähty, kuultu tai koettu viimeisen viikon aikana.
Ööö…
Tota…
Mä en ole kokenut tai nähnyt mitään mieleenpainuvaa viimeiseen… kahteen viikkoon. Pelottavaa. Toissa-aamuna heräsin, nousin ylös, laitoin paidan päälleni ja totesin: ”Elämä” ehkä hieman väsyneellä äänellä.
Missäköhän vaiheessa sitä oppisi, että elämä on muutakin kuin työtä? Mä en kerkiä kokemaan mitään, koska istun 16 tuntia vuorokaudesta tietokoneen edessä. Töitä tehden. Tai koulussa istuen. Joku varmaan kuvittelee, että kun on tietokoneella ja netin ääressä, kerkiää näkemään vaikka mitä, mutta kun en kerkiä edes surffaamaan. Oon ihan pihalla jopa oman alan tapahtumista ja uusista virtauksista. Which is bad.
Toi elämä-tokaisu oli vaan niin kuvaavaa. Kello on 8, ulkona on hirveä pakkanen, ikkunoista vetää ja näytän ihan zombielta, kun oon kerennyt nukkumaan vain 6 tuntia. Huom. tarvitsen ainakin 8 tuntia, että pystyn jotenkin liikkumaan selväjärkisenä.
Ja plaa plaa plaa. Oma vika ja silleen.
Niinhän se on.
Onneks asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Koulussa voi hetken levähtää ja ammentaa jotain mielenkiintoista aivoihin. Tosin oon huomannut, että koulussakin on niin väsynyt, että kaikki asiat ei edes kiinnosta.
Oon päättänyt, että kun oon saanut päällä olevat projektit pois, en ota mitään. EN MITÄÄN.
Ja kuinkakohan kauan toikin päätös kestää. Viikon? 2 tuntia?
Luoja, että mä olen aikamoinen duracell-pupu.
Elämä.
Ääniala 