Kävimme eilen katsomassa Lars von Trierin Melancholian. Tiesin, että elokuva kertoo maailmanlopusta, mutta en ollut voinut kuvitellakaan, minkälaisesta maailmanlopusta ja miten kerrottuna. Elokuvan ensimmäiset 10 minuuttia tuijotin elokuvakangasta silmät suurina. Se, mitä näin, oli jotain käsittämätöntä. Mielettömän upeata.
Elokuva on ahdistava, synkkä, mutta niin kaunis. Visuaalisesti ja musiikillisesti ällistyttävän upea. Trailer ei todellakaan tee oikeutta elokuvalle. Maailmanloppua ei kuvata kaaosmaisena katastrofina, kuten maailmanlopun elokuvat yleensä, vaan hiljaisena, kasvavana ahdistuksena ja epätoivona (ja toisaalta helpotuksena) syrjäisessä linnassa muutamien ihmisten kautta.
Elokuvan loppu on järistyttävän kaunis. Haukoin henkeäni ja pidättelin kyyneleitä. Ihmiset, menkää katsomaan tämä elokuva, se on aivan jotain muuta. Taideteos. Huh huh.
Kuvat googlesta.
Ääniala 