Hurja väsymys, alavatsakivut ja kiinnostamattomuus yhtään mihinkään ylimääräiseen ovat vieneet aikani viimeisen neljän kuukauden ajan. Se, että olen ensimmäisen kerran elämässäni kohdannut tunteen, että ei vaan kiinnosta tehdä mitään, on aika kova pala. Minä kun olen sellainen pieni elohiiri, aina pitäisi tehdä jotakin. En osaa olla paikoillani tekemättä mitään. Tuntuu, että aika menee hukkaan. Mutta nyt mikään ei ole kiinnostanut. Blogin kirjoittelu on jäänyt, kirjoitusharrastus on jäänyt, kissojen kuvaaminen on jäänyt, jopa lukeminen on jäänyt ajoittain.
Asiaa ei sinänsä auta tieto siitä, mistä tämä kaikki johtuu. Toki kroppa varmasti nyt kertoo, että on aika ottaa hieman rauhallisemmin, sillä tuolla masussa lilluu nyt sellainen ihmisen alku, joka tulee muuttamaan tämän elohiiren aina-pitää-tehdä-jotakin -elämän luultavastikin nyt-et-voi-tehdä/et-kerkiä-tehdä-ihan-kaikkea-mitä-haluaisit -elämäksi. Mutta tuo kiinnostamattomuus asioihin…
Nyt viikolla 20 kiinnostamattomuus on alkanut pikkuhiljaa muuttaa muotoaan. Blogin kirjoittaminen alkaa taas kiinnostaa ja kamerakin on kulkenut muutaman kerran mukana.
Olen sinänsä onnellisessa asemassa, että en ole kärsinyt pahoinvoinnista. Minulla ei myöskään ole outoja mielihaluja, kuten esimerkiksi halu syödä suolakurkkuja piparkakun päällä. En myöskään yökkäile oudoista hajuista. Jaksoin lasketella kaikki 8 päivää kuin mitään sen kummempaa ei olisi tekeillä ja mahanikin on vielä aika pieni. Olen ostanut vasta yhdet mammahousut, vaikka turvotus onkin jotain ihan muuta.
Rappujen nouseminen viidenteen kerrokseen alkaa tuntua päivä päivältä rankemmalta ja kotiin päästyäni hengitän niin kovaa, että koko rappu raikaa.
Mutta vaikka stressaan yllättävän paljon tästä raskaudesta (onko tuo tyyppi vielä elossa, eikö sen tule ahtaan paikan kammo, apua, saanko nyt listerian, kun söin kylmäsavustettua lohta jne.), olen onnellinen. Ja ihmeissäni. Miten ihmeessä tuolla masussa voi olla pieni ihminen? Siellä se kasvaa lapsivedessä ja sen pienet solut muuttuvat jatkuvasti tehden siitä joka hetki valmiimman tähän isoon maailmaan.
Se on uutta, toki ei odottamatonta, että ajatukset pyörivät yhden asian ympärillä 24/7. Toisinaan hätkähdän, kun huomaan, että en ole muistanut viimeiseen tuntiin olevani raskaana. Mikä on varmasti mielenterveydellisesti erittäin hyvä asia. Siis se, että ei ihan koko aikaa mieti minkälainen äiti minusta oikein tulee.
Mutta sitä vain kysyn, että missä on se raskausajan hehku, josta niin kovasti puhutaan?
Ääniala 