Viisi kuukautta elämästä

Hieman reilu viisi kuukautta on takana. Onnellisesti. Mutta ei ole nuo viisi kuukautta menneet aivan niin kuin kuvittelin niiden menevän.

Ei ollut luomusynnytys, kaikkea muuta. Otin epiduraalit ja ilokaasut, ja lentelin pumpulissa. Ei ollut alatiesynnytys vaan sektio, enkä saanut tyyppiä heti rinnalleni auttamaan äidinvaistojen syntymistä. Näin tyypin vasta melkein vuorokausi sektion jälkeen ja olen sitä mieltä, että kolme päivää valvontaosastolla (siis vauva) hidasti merkittävästi yhteyden syntymistä pieneen ihmiseen.

Ei tullut meistä kestovaippojen käyttäjiä. Sen verran oli dramaattinen synnytys, että ei ollut luonnon hyvinvointi ensimmäisenä mielessä, ja ajan kuluessa en vain kerta kaikkiaan jaksanut aloittaa pesurumbaa. Kokeilin kyllä yhden kerran kestovaippaa harson kanssa, mutta harso oli litimärkä puolessa tunnissa eikä minusta tuntunut kovinkaan mukavalta, että tyyppi lilluu märässä harsossa. Maailmassa on sitä paitsi monta muutakin pahempaa asiaa kuin kertakäyttövaipat, joten en koe huonoa omaatuntoa siitä, että pikkuinen tyyppini saa olla kuivissa pöksyissä.

Ei tullut minusta kantoliinaäitiä. Totuuden nimissä kokeilin liinaa muutamia kertoja, mutta tyyppi huusi koko liinassa olon ajan. Ilmeisesti kaikki vauvat eivät pidä liinassa kulkemisesta, ja meidän tyyppi nyt sitten kuuluu näihin vauvoihin. Saimme myös kantorepun lahjaksi, siinä tyyppi jaksoi hieman pitempään, mutta kun muutamien kertojen jälkeen oma selkäni meinasi katketa, pakkasin repun laatikkoon ja tungin vintille.

Kantamisasiassa en kuitenkaan halunnut antaa periksi niin nopeasti kuin kestovaipoissa, joten ostin Manduca-rintarepun. Aluksi tyyppi ei siinäkään viihtynyt, asento ei vaan ole hänelle jostain syystä mukava, mutta viime aikoina olen kokenut muutamia onnistumisen hetkiä. Manducassa on viihdytty jopa puoli tuntia putkeen, mikä on todellinen ennätys. Oletan, että mitä isommaksi tyyppi kasvaa, sitä mukavampi asento repussa on mahdollista saavuttaa, ja silloin repussa voi jopa viihtyä.

Ostimme siis vaunut, käytetyt, maksoivat 160 euroa. Ei viimeisen päälle trendikkäät, mutta varsinkin kesällä turvakaukalon kanssa rattaat saivat monet ohikulkijat kommentoimaan, että kylläpä nykyään on pieniä vaunuja verrattuna entiseen aikaan. Vaunukoppaan siirryimme, kun ilmat viilenivät. Nyt tyyppi on kuitenkin jo sen verran iso, että ostimme juuri uudet rattaat (nekin käytettynä), joihin tyyppi mahtuu lämpöpusseineen varmasti ainakin muutaman vuoden. Että minusta tulikin sitten kärryäiti.

On kuitenkin yksi asia on, josta en aio perääntyä. Sormiruokailu. Sen me aloitamme, kun tyyppi täyttää kuusi kuukautta.

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset pari kuukautta oli aika kamalaa aikaa. Kun pieni ihminen itkee, eikä oikein tiedä, mikä sillä on. Kun ei saa itse nukuttua tyypin herätessä jatkuvasti syömään. Kun menee hermot ihan pienistäkin asiosta. Kun ajattelee, että on huono äiti. Kun ei vain yksinkertaisesti osannut odottaa elämää sellaisena kuin se silmien eteen tuli. Kun ajatteli, että ei se elämä kovin paljoa muutu, mutta se muuttui kuitenkin ihan täysin.

Tosin, vaikka elämä muuttuikin, emme ajatelleet, että nyt ei enää voi tehdä mitään. Lähdimme heti liikkeelle, kävimme Suomenlinnassa mummon veneellä, söimme ulkona, matkustimme Turkuun ja vain nautimme kesästä. Tyyppi oli ensimmäisellä purjehdusretkellään kolmen viikon ikäisenä ja ulkomaille, ihan Tallinnaan asti, matkustimme reilun kuukauden iässä. Emme epäröineet tehdä tyypin kanssa sellaista, mitä olisimme muutenkin tehneet. Ehkä siksi tyypistä on kehkeytymässä pieni ihminen, joka on kiinnostunut kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu. Eikä paljon epäröidä hymyillä edes Jukka Puotilalle, joka yhtenä päivänä sattui kahvilassa viereiselle sohvalle.

Kun tyyppi hymyilee maailman suloisinta hymyä, unohtuu väsymys ja kaikki, mitä ensimmäisinä kuukausina tapahtui. En oikeastaan enää edes muista, kuinka raskasta aikaa se oli. Ja oliko sittenkään? Tyyppi on kuitenkin nukkunut varmaan ihan keskimääräisen hyvin ja varsinkin päiväunet ovat olleet aina pitkiä. Itse laitan paljon sen piikkiin, että kaikki vain oli niin uutta ja outoa, ettei siihen osannut suhtautua. Eikä vauvan itku ole koskaan mitään muuta kuin sydäntä riipaisevaa. Okei, ehkä joskus hieman ärsyttävää ja hermoja kiristävää, mutta silti sydäntä raastavaa.

Rakkaus pientä kohtaan kasvaa joka päivä. Välillä tekisi mieli rutistaa tyyppiä kovaa, koska hän on niin syötävän suloinen. Jokellus on jotain ihan käsittämättömän söpöä, miten jostakin voi lähteäkin niin hellyttäviä pörinä-ääniä. Ja miten toinen kasvaakaan silmissä. Viikottain tulee uusia ilmeitä, uusia ääniä ja uusia luonteenpiirteitä.

Myös niin sanottu tukiverkosto on ollut erittäin tärkeä. Aloitimme laulusuzukin, vauvojen muskarin, ja tyyppi on jo tehnyt oman ensiesiintymisensä. Muskari on tärkeä myös minulle, koska haluan tyypin saavan mahdollisimman paljon irti musiikista. Ja se on myös sosiaalinen tapahtuma, äiti saa hieman aikuisten seuraa, jotta pää ei pehmene.

Kaupungin tarjoamassa vauvakerhossa kävin muutamia kertoja, ja sieltä jos mistä tukiverkostoa varmasti löytyisi, mutta minä en ole kovin hyvä ystävystymään ihmisten kanssa, joten en kokenut kerhoa omaksi paikakseni. Ehkä eniten oli hyötyä siitä, että sai kuulla muiden äitien kuulumisia, ja pystyi toteamaan, että oma tyyppi ei ole sen kovempi itkemään kuin muidenkaan vauvat. Mutta silti ihmettelen niitä vauvoja, jotka eivät itke ikinä. Tai ehkä heidän ”ikinä” sattui juuri vauvakerhon aikaan.

Muskarin ja vauvauinnin (jonka aloitimme marraskuussa) lisäksi suuri henkireikä on ollut yksi uusi ihminen (tai no vanha kollega, mutta työaikoina emme olleet sen kummemmin tekemisissä), josta on tullut ystävä nyt vauva-aikana, ja jolla on kuukauden vanhempi vauva. Hänen kanssaan olemme ottaneet tavaksi tavata kerran viikossa ja täytyy sanoa, että on niin mahtavaa, kun voi jutella ja jakaa jonkun kanssa vauva-asioita. Vertailla, kuinka paljon vauvat ovat itkeneet. Kertoa, kuinka tyyppi ei ole kakannut viikkoon. Valitella, että söinpä pussillisen lakua, ja tyyppi huusi seuraavan illan mahakipua. Toki olemme myös käyneet mm. vauvakinossa, shoppailemassa ja katsomassa näyttelyitä.

Viiteen kuukauteen on mahtunut itkua, väsymystä, hermojen kiristymistä, riitoja, kakkavaippoja, pissaisia lakanoita, maitotahroja, pienten käsien tiukkaa otetta, hymyjä, jokeltelua, rakkautta, pelkoa, rakkautta… Rakkautta.

Tyyppi on ihme, se on selvää. Rakas pieni ihme. Kaiken väsymyksenkin keskellä.