Luin taas eilen joskus syyskuussa Tallinnan laivalla iPadiiin kirjoittamaani avautumista, jossa kuulostin todella väsyneeltä. Kirjoituksesta pystyy hyvin lukemaan tuon hetken käsittämättömän tunteiden vuoristoradan.

”Kello on 3.25. Tyyppi tuhisee vieressä, tyytyväisen näköisenä. Sydämen täyttää ihan mieletön rakkaus tuota pientä söpölöistä kohtaan. Miten se voikaan olla niin täydellinen? Iho näyttää hämärässä pehmeältä ja virheettömältä. Tyyppi on kuin pieni suloinen nukke. Kädet heiluu välillä niin kovaa, että tyyppi muksauttaa itseään otsaan. Voi toista. Tekisi mieli rutistaa ja sanoa, että äiti rakastaa sinua niin paljon.

Yöllä klo 3.25 äitiys on maailman ihaninta.

Illalla klo 21.05 äitiys ei ole maailman ihaninta. Tyyppi on huutanut jo kaksi tuntia. Tiedän, että hänellä on nälkä, mutta pelkkä rinnan näkeminen saa tyypin raivostumaan niin, että hän itkee itsensä aivan punaiseksi ja hikiseksi. Miksi minulle on siunattu suihkutissit, joiden takia syöminen on välillä niin ikävää, että tyyppi ei halua syödä, vaikka nälkä on kova? Ottaa yllättävän koville, henkisesti, kun oma suloinen lapseni suuttuu sylissäni. Olenko epäonnistunut äitinä, kun en pysty tarjoamaan lapselleni rauhallista ja miellyttävää ruokailuhetkeä?”

Kaikki sanoivat, että kyllä se siitä. KYLLÄ SE SIITÄ. Kolmen kuukauden kohdalla helpottaa. Tiedättekö mitä, ei paljon nuo sanat helpota siinä vaiheessa, kun tuntuu, että pinna ei kestä ja on pakko pyytää isää ottamaan lapsi, jotta voi itse syödä kylmenemään ehtinyttä ruokaa kello 23.30, kolmen tunnin imemismaratonin jälkeen. Tokihan kaikki tarkoittivat hyvää, mutta tuolloin olisi toivonut saavansa kunnollisia neuvoja, ei pelkkiä kyllä-se-siitä-toteamuksia. Ja tähän vielä lisään, että pikkutyyppi ei siis koskaan ole suostunut syömään tuttia eikä pullosta, joten se siitä ”anna lapsi isälle ja anna isän syöttää”.

Kirjoitus jatkuu:
”Tänä aamuna oli lähtö Tallinnaan, johon mies oli edellisenä yönä kilpapurjehtinut. Tyyppi itkee kurkku suorana nälkäänsä. En kerkiä vastaamaan siihen heti, koska Nemo (kissamme) päättää oksentaa suoraan matolle. Juoksen hakemaan paperia, mutta Nemo on kerennyt oksentamaan jo toiseenkin paikkaan. Pyyhin oksennuksen ja otan tyypin rinnalleni. Alkaa rintaraivari ja hiki virtaa niin äidin kuin lapsen otsalla. Kissojen vessa on siivoamatta, joten otan pussin ja lapion käteen. Kakka ja pissa ovat pakkautuneet laatikkoon niin pahasti, että meinaa tulla pari kirosanaa. Kun siirrän paskaista hiekkaa pussiin, Nelli (toinen kissamme) hyökkää leikkimään ja lapion sisältö tipahtaa lattialle, pussin viereen. Pinna kiristyy. Tyyppi aloittaa taas huutonsa. Nemo katsoo pyöreillä viattomilla silmillään vieressä. Ratikka on mennyt ajat sitten, joten on pakko ottaa taksi, jotta kerkiän laivaan.

Olisi varmaan pitänyt herätä tuntia aikaisemmin, mutta tyyppi on herättänyt parin tunnin välein, joten äitikin halusi vähän nukkua.”

Minä myönnän ihan rehellisesti, että en kaipaa noita aikoja. Toiset eivät millään haluaisi, että vauva-aika menee niin nopeasti, minä odotin koko ajan, että pikkutyyppi hieman kasvaisi. No, vauvahan tuo seitsenkuinen vielä on, ja toki katselen kuvia hieman kaiholla: ”Voi, onko se ollut joskus noin pieni? Niin suloinen.”

Tietysti ne vanhemmat olivat oikeassa siinä, että kyllä se helpottaa. Helpottihan se. Mutta alkuvaiheessa olisi kaivannut oikeasti jonkinlaista aikamatkustuslaitetta, johon olisi voinut hypätä huonoimpina hetkinä ja nähdä, että kyllä se siitä.

Seitsemän kuukautinen pikkutyyppi on todella valloittava tyyppi. Hän on utelias, iloinen, hymyilevä ja nauravainen. Joskus vähän kärsimätön, mutta siinä hän tulee kyllä äitiinsä. Maailma on todella mielenkiintoinen paikka ja kaikkea pitää seurata silmä tarkkana. Kissamme ovat ihan parasta viihdettä, niille kikatetaan kovasti. Sanottavaa asiaa olisi todella paljon, mutta vielä ei oikein osata muodostaa suussa muuta kuin tä-tä, hö-hö, ma-ma, va-va jne. Kurlailu ja pärräily ovat myös tosi kivoja, niistä ihan hurjistutaan välillä.

Vielä ei ole näkynyt vierastamisen merkkejä ja luulenpa, että niitä ei ainakaan kovin paljoa tule. Pikkutyyppi näkee joka päivä niin paljon uusia ihmisiä (kahvilamutsi kun olen) ja hakee heiltä vastausta omaan hymyynsä, joten hän ei varmaan osaa edes ajatella, että jotakuta tuollaista hänelle hymyilevää isoa ihmistä pitäisi jotenkin pelätä.

Iso helpotus arkeen on tuonut se, että tyyppi osaa istua ilman tukea. Istumaan oppiminen tapahtui jotenkin ihan yhtäkkiä. Toisella viikolla istumisyritykset päätyivät armottomasti kaatumiseen nenälleen, seuraavalla viikolla istuttiin tukevasti kuin puu maassa. Ryömiä tai kontata pikkutyyppi ei vielä osaa, mutta tukea vasten seisotaan hienosti. Isänsä oli kuulemma jättänyt konttaamiset kokonaan väliin, joten voipi olla, että meillä kävellään ennen konttausta.

Tuntuu, että hampaita on tehty viimeiset kolme kuukautta; puruleluja jäystetään ja kuolaa valuu. Mutta vielä ei yhtään hammasta näy. Kuukautta vanhemmalla pikkutyypin kaverilla on jo ylhäälläkin hampaita, joten vähän perässä tullaan. Lasten kehitys on niin yksilöllistä, että pitäisi ihan totaalisesti unohtaa sellainen sana kuin vertailu. Joskus se silti hiipii salaa tuonne korvien väliin ja miettii, että koskas se meidän pikkutyyppi alkaa tekemään sitä ja tätä.

Meillä menee siis tällä hetkellä suorastaan loistavasti, kun miettii, miten vielä muutama kuukausi sitten meni. Yöunille mennään kiltisti kahdeksan ja yhdeksän välillä, ja aamuherääminen tapahtuu siinä puoli kahdeksan maissa, kun pikkutyyppi vaatii päästä potalle. Pottailu on siis onnistunut aamukakan verran, päivän kaikki pissat tulevat edelleen vaippaan. Yöllä käydään rinnalla vielä keskimäärin kolme kertaa, mutta iltapuuron syöminen on auttanut ainakin siinä, että ensimmäinen unijakso on nelisen tuntia. Yleensä pikkutyyppi herää siihen, kun kömmin hänen vierelleen maidontuoksuisena, ja silitän pientä päätä.

Sormiruokailu on alkanut hyvin, avokado ja kurkku ovat suosikkeja. Pinsettiotteen kehittymistä odotellaan, koska sitten syömisestä tulee varmasti vielä hauskempaa. Nyt kouraote vielä vähän jarruttaa tuota ruoan matkaa suuhun.

Ja pikkutyyppi sanoi maanantaina laulutunnilla ”äiti”! Jopa lauluopettaja totesi, että pikkutyyppi sanoi äiti. No, luultavasti se oli vahinko, ja tuskinpa pikkutyyppi tajusi mitä sanoi, mutta voi sitä hetkeä, kun sieltä pienestä suusta tulee ensimmäisen kerran ihan oikeasti se äiti. Voipi olla, että sillä hetkellä silmistä valuu onnenkyyneleet.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s