Maanantaina kävelimme pikkutyypin laulutunnilta kotiin. Otin tarkoituksella kameran mukaan, koska halusin ikuistaa kuviin edes yhdet tämän talven huurteiset puut. Aivan ei oltu parhaassa lämpötilassa, muutama aste olisi saanut olla enemmän pakkasta, mutta kyllä nuokin nyt ihan kivan näköisiä olivat.

Pikkutyyppi päätti aloittaa kitinän melkein heti, kun lähdimme liikkeelle. Tiesin, että hänellä oli nälkä, koska ruoka ei kelvannut laulutunnin päätteeksi. No, niinhän siinä sitten kävi, että keskellä lumista peltoa minun oli pakko raottaa takkia, ottaa toinen syliin ja antaa maitoa. Siinä minä katselin Kumpulan siirtolapuutarhan pikkumökkien lumisia kattoja pikkutyyppi rinnallani ja mietin, että joskus elämä on aika jännää.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s