En osaa sanoa, onko kyseessä päivä päivältä lämpenevät säät vai se, ettei jaksaa kirjoittaa, jos ei ole mitään järkevää sanottavaa, mutta viikon mittainen blogitauko alkoi tänä aamuna tuntua liian pitkältä. Ja viimeisen viikon aikana on tapahtunut vaikka mitä kivaa.
Pikkutyyppi on nähnyt viikon sisällä vaarin, kaksi enoaan, kummisedän, mummon, mummin kaksi kertaa, 10 päivää vanhemman serkkunsa, pienen kuusiviikkoisen pikkuserkkunsa, mummin koiran, isin ja äidin purjeveneen ja Turun Aurajokirannan.
Pikkutyyppi on näyttänyt ensimmäiset mustasukkaisuuden merkkinsä. Mikä huuto syntyikään, kun äiti otti pienen vauvan syliinsä eikä se vauva ollutkaan pikkutyyppi. Toiset lapset kiinnostavat kyllä kovasti, mutta lähikontakti on tällä hetkellä vähän samanlaista kuin kissojen kanssa: tukkaa on kiva tukistaa.
Minä olen nähnyt isäni, äitini, veljeni, serkkuni ja kummitätini. Olen saanut nauttia ensimmäisistä terassilounaista auringonpaisteessa. Olen laittanut päälleni farkkujen sijaan hameen. Olen istunut Aurajoen rannalla terassilla ja hiljaa mielessäni ajatellut, että olisipa kiva asua kesäisin Turussa.
Olen miettinyt omia kasvatustaitojani. Olen ollut kateellinen. Olen viettänyt älä-osta-mitään-turhaa -viikkoa. Olen juonut siiderin katsomatta kelloa. Olen käynyt katselemassa uutta polkupyörää. Olen syönyt kevään ensimmäiset parsat.
Olen katsonut peilistä itseäni ja sylissäni olevaa nauravaa pikkutyyppiä ja yrittänyt ymmärtää, että tuossa todellakin olen minä; äiti yöpaidassa hiukset sekaisin. Ja tuo sylissäni oleva maailman ihanin pikkutyyppi, jota rakastan niin kovaa, että sydäntä puristaa, on todellakin olemassa.
Ääniala 