Ensimmäinen äitienpäivä äitinä sai minut miettimään omaa lapsuuttani ja sitä, minkälaisena pikkutyyppi tulee muistamaan oman lapsuutensa.
Asuin lapsuuteni isossa haalean vaaleanpunaisessa rapatussa talossa. Sen piti kyllä kuulemma olla valkoinen, mutta rappausaineeseen meni jotain väärää väriä. Taloa kiersi iso piha, jossa oli omenapuita, marjapensaita ja hieno leikkimökki. Varsinkin Valkea kuulas -omenalajike ja mustaviinimarjat olivat herkkua. Äitini teki maailman parasta mustaviinimarjahilloa. Kodin vesi saatiin pihalla olevasta syvästä kaivosta, joka saattoi kuivina kesinä kuivua. Siitä huolimatta isäni rakensi pihaan pienen suihkulähteen.
Pihalla keinuin, tanssin, lauloin, juoksin ja leikin pikkuveljeni kanssa. Tein sitä, mitä jokaisen pienen lapsen pitäisikin saada tehdä.
Meillä oli valkoinen takka, jossa lauantai-iltaisin poltettiin puita. Saunan jälkeen istuin äidin kanssa sohvalla, kun äiti laittoi papiljotteja päähänsä. On myös olemassa kuva, jossa minä laitan papiljotteja omiin hiuksiini äidin vieressä. Katselimme varmaankin samalla jotain lauantai-illan viihdeohjelmaa.
Metsään oli vain muutama askel, ja siellä vietin monia hetkiä mielikuvitusystävieni kanssa. Oli viisas pöllö ja ruskea kettu sekä paha noita, jota pöllö, kettu ja minä varoimme. Hyppelin kaatuneilla puunrungoilla ja lauloin metsäkeijuille. Metsässä kiersi pururata, jonka hiihtokisoista saamani lusikat ovat vieläkin tallessa.
Kävimme myös sienestämässä, ja muistan kuinka äiti aina puhdisti ja ryöppäsi sienet keittiössämme. Lampaankääpä tuoksui hyvälle, ja se näytti hassulle. En kuitenkaan koskaan syönyt sieniä, inhosin niiden makua.
Vähän matkan päässä oli pieni metsälampi, jossa oli pelottavan mustaa ja kylmää vettä. Äiti pesi laiturilla mattoja ja minäkin pääsin joskus siihen pesutynnyriin seisomaan. Kyllä me lammessa myös uimme, ja kuvittelin aina, että lampi oli ainakin sata metriä syvä.
Kouluun oli kolme kilometriä. Aamuisin kävelin bussipysäkille, puolisen kilometriä, mutta koulun jälkeen busseja ei kulkenut, joten kävelin joka päivä koulusta kotiin. Muistan, että joskus kotimatka oli hidasta ja pelottavaakin, mutta jotenkin ajan sai aina kulumaan. Talvella matka taittui potkukelkalla ja hyvällä säällä polkupyörällä. En muista, valitinko joskus pitkästä koulumatkasta.
Haluaisin, että pikkutyyppikin saisi kokea metsän läheisyyden, hyppiä puunrungoilla ja syödä marjoja suoraan pensaasta.
Minulla oli hyvä lapsuus. Olen viime aikoina miettinyt, millaisen lapsuuden pikkutyyppi saa. Millainen lapsuus meillä on hänelle antaa?
Pikkutyypin lapsuus tulee olemaan monella tapaa erilainen kuin omani. Asumme keskustassa, isossa kivitalossa, jonka piha on kiveä. Okei, on muutama kasvi ja suihkulähde, mutta lähellä ei ole metsää, johon voisi juosta leikkimään ja syömään mustikoita. Pakastimessa toki on kohmeisia mustaviinimarjoja ja mustikoita. Ei ole lehmiä ja hevosia, ei puroja, joiden yli hyppiä. Onneksi on kaksi kissaa, jotka jo nyt näyttävät olevan pikkutyypin mielestä maailman mielenkiintoisimpia asioita.
Kaikkialle pääsee ratikalla eikä omenapuita ole tarjolla. Kotona on kaksi aikuista, jotka viettävät suurimman osan ajastaan tietokoneen tai puhelimen kanssa. Joka päivä on paljon virikkeitä, onkohan omalle mielikuvitukselle tilaa? Ylipäänsä maailma on niin digitalisoitunut, ei sellaista ollut, kun olin itse pieni. On kännykät, tapletit ja läppärit. Miten asettaa rajat tekemättä kuitenkaan hallaa oppimiselle ja ajantasalla pysymiselle?
Vaikka haaveenani onkin valkoinen funkkiskivitalo pihalla, jossa voi temmeltää, on keskusta-asumisessa myös omat hyvät puolensa. Ne pitäisi nyt vain osata valjastaa niin, että pikkutyypille jäisi hyvät muistot lapsuudestaan. Tokihan ympäristö on vain pieni osa lapsuutta – tärkeintä on saada rakkautta, tuntea olevansa turvassa ja ylipäänsä olla äidille se tärkein asia maailmassa – mutta minä haluaisin tarjota lapselleni myös sen luonnon, joka Suomessa on niin ainutlaatuinen. Ja ennen kaikkea lapsuuden, jossa lapsi saa olla reilusti, ja pitkään, leikkivä lapsi.
Toisaalta, pikkutyypillä on isovanhempia, joilla on mökki. Siellähän sitä luontoa on. Meillä on purjevene, jolla pääsemme lähelle luontoa milloin vain haluamme. Samalla pikkutyyppi toivottavasti oppii purjehtimaan, paremmin kuin äitinsä, ja saa hyviä lapsuusmuistoja veneretkiltä.
En nyt ihan täysin ole varma, mikä tämän kirjoituksen pointti oli, mutta jotenkin se liittyy äitiyteen ja vastuuseen. Tuo pieni ihminen, joka ei vielä tiedä maailmasta yhtään mitään, on vanhempiensa vastuulla. Me vaikutamme suuresti siihen, mikä hänestä isona tulee. Mistä voin tietää, että kasvatan hänet oikealla tavalla? Sillä tavalla, että hänestä tulee ihana, rakastava, tunnollinen, rehellinen, suvaitseva, ahkera, älykäs ja lahjakas ihminen? Mitä jos teen jotain väärin? Mitä se ”väärin” voi olla?
Loppujen lopuksi, vaikka kuinka stressaisin, minähän en voi muuta kuin olla läsnä ja tarjota parhaan mahdollisen lapsuuden ja toivoa, että pikkutyypistä kasvaa hyvä ihminen. Ja että hän muistaa lapsuuden yhtä ihanana kuin minä muistan ne hänen äitinään. Ehkä minä opettelen tekemään sitä mustaviinimarjahilloa.
Ääniala 