Tiistaiaamu muutama viikko sitten. Yleensä hymyilevä pikkutyyppi on päättänyt olla juuri sinä aamuna vakava. Onneksi Niki on niin taitava, että vähitellen pikkutyyppi alkaa lämmetä ja pieniä hymyjä tallentuu kuviin.
Meillä oli siis pikkutyypin yksivuotiskuvaukset Lauttasaaressa. Samoilla huudeilla, joilla otettiin myös raskausmahakuvat. Niki Strbian on nyt kuvannut perheemme kolme kertaa ja joka kerta kuvat ovat olleet ihania. Taianomaisia. Sellaisia, että niitä voi katsoa päivinä, kun tukka on likainen ja päällä olohousut ja villasukat, ja todeta, että kyllä minäkin voin joskus näyttää kauniilta. Tietysti pikkutyyppi on näissä kuvissa pääosassa, mutta hän nyt näyttää aina yhtä ihanalle, oli tukka miten tahansa.
Raskaana ollessani en kyllä tuntenut olevani mitenkään kovin kaunis, en kokenut, että minussa olisi ollut paljon puhuttua raskauden aikaista hehkua. Mutta nyt kun katsoo kuvia, joita silloin otettiin, näen itseni eri tavalla. Silloin olin kaunis, nyt olen vanha. No ei, mutta vaikka minut meikattiin ja hiukset laitetiin kauniiksi, en koe olevani näissä kuvissa yhtä kaunis kuin pyöreän mahani kanssa. Osasyynä on kyllä ihan vain se, että joka puolelle on kertynyt ylimääräistä nestettä. Eikä pitkään jatkunut väsymyskään ole ihoa hivellyt. Mutta näillä mennään.
p.s. Minusta on valtavan hienoa, että äidit ovat lähteneet mukaan Mintun ”A beautiful body” -haasteeseen. Koska itse en halua kuviani blogissa viljellä (muutamia otoksia lukuunottamatta), olisi mielestäni hassua, että näyttäisin kasvojeni sijaan paljaan mahani. Sen voin sanoa, että minulla on ihan perusmaha. Ei iso, mutta ei treenattukaan. Sektiohaava ei pahemmin enää näy enkä saanut koskaan raskausarpia. Joten eipä siinä mahassa taida edes mitään näkemisen arvoista olla.
Ääniala 