Lähipiirissä on alkanut toinen tuleminen. Ja vielä aika nopeasti ensimmäisen jälkeen. Halutaan, että lapsilla on pieni ikäero.

kaksi2

Kun ystäväni alkoivat tulla raskaaksi joskus 10 vuotta sitten, olin hieman kateellinen. En tiedä olisinko ollut valmis äidiksi, mutta ajatus siitä, että toiset alkoivat perustaa perheitä tuntui silti epäreilulta. Epäilin, että en tule koskaan saamaan lapsia, enhän ollut vielä edes naimisissa. Toisin kuin kaikki ystäväni. Seurustelin kyllä tulevan mieheni kanssa, mutta edes kihloihin meno ei ollut ajankohtaista, saati sitten lapsi. Silloin tällöin ihmisten sivulauseissa leijui kysymys: ”Koskas teille tulee lapsia?” Jossakin vaiheessa lapsesta kysely alkoi ahdistaa. Kyllä se tulee, kun on tullakseen. Mistä kysyjät voivat tietää, vaikka olisimme yrittäneet lasta vuosia?

Nyt meillä vihdoin on lapsi, ja olen pariin otteeseen kuullut kysymyksen ”Aiotteko hankkia toisen?” Ah, taasko se alkaa! Suomalaisessa lapsiperheessä on Tilastokeskuksen mukaan 1,8 lasta, joten ilmeisesti kaksi aikuista ja kaksi lasta on se tyypillisin perheen koko. Eikö perhe ole täydellinen, jos siinä on vain yksi lapsi? Eikö perhe ole täydellinen, jos siinä on vain kaksi aikuista?

kaksi1

Tunnen pientä ahdistusta asiasta, koska me olemme periaatteessa päättäneet, että meille riittää yksi lapsi. ”Riittää” tosin kuulostaa aika pahalta. Mutta, en todellakaan ikävöi raskaana olemista, se oli aika stressin täyteistä aikaa. En myöskään kaipaa vauva-aikaa, se oli minulle raskaampaa kuin olin odottanut. Minusta on hienoa kuunnella ihmisiä, joiden mielestä vauva-aika on ollut elämän parasta aikaa. Minulle se ei ollut. Sitä ei vain pystynyt todella tajuamaan, kuinka itsenäiseksi oli reilussa kolmessakymmenessä vuodessa tullut. Ja sitten yhtäkkiä vieressä on joku, josta olet vastuussa 24/7. Eikä se vastuukaan niin, mutta ihan oikeasti sitä omaa aikaa ei ole enää samalla tavalla kuin ennen. Daa, ihanko tosi, joku varmasti ajattelee, mutta tällaiselle viisitoista vuotta työelämässä olleelle ”työnarkomaanille” se on ollut aika iso juttu. Ei ehkä yllätys, mutta iso juttu.

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, sanoisin itselleni: ”Ota omaa aikaa. Ota sitä, vaikka tuntuisi siltä, että et halua poistua vauvan luota. Ota omaa aikaa, sillä sitten jaksat huomattavasti paremmin.”

Sivulauseena selvennyksenä, että vaikka ensimmäinen vuosi on ollut rankka, pikkutyyppi on maailman ihanin ja tärkein pieni ihminen. Äiti on vain välillä vähän väsynyt.

kaksi4

Mietin vain, että olemmeko itsekkäitä, kun emme hanki pikkutyypille sisarusta? Meillä kummallakin on niin oikeita kuin puolikkaitakin sisaruksia, joten osaammeko kuvitella, mitä elämä on ilman siskoa tai veljeä. Tuleeko pikkutyypistä yksinäinen, kun hänellä ei ole leikkikaveria? Toki leikkikavereita saa päiväkodista ja koulusta (toivottavasti ainakin) eikä sitä välttämättä edes leikkisi oman sisaruksensa kanssa, mutta silti. Olenko huono äiti, kun pikkutyyppi ei saa sisarusta? Toisinaan mietin myös sitä, että odottavatko vanhempani lisää lapsenlapsia? Ihan hassua ajattelua, koska tämä perhe on meidän eikä kenenkään muun, mutta silti.

Jos miettii yksilapsisen perheen hyviä puolia, niitä  löytyy. Ensinnäkin pikkutyyppi saa täyden huomion. Toiseksi rahaa menee vähemmän, kun tarvitsee ostaa vain yhden lapsen asiat. Matkat maksavat vähemmän, asuntoa ei tarvitse vaihtaa jne. erilaisia rahaan liittyviä asioita. Onko ilman sisarusta eläminen asian ainoa huono puoli? Onko se niin iso asia, että se kumoaa kaikki hyvät asiat?

kakasi3

Olen palaamassa töihin ensi vuoden alussa. Voisin mennä aikaisemminkin, mutta emme ole vielä hakeneet pikkutyypille hoitopaikkaa. Kaipaan jo hieman töihin. Sain pienen välähdyksen työssäkäyvästä itsestäni, kun suunnittelin viikonloppuna yhden sivuston. Tunsin itseni osaavaksi. Ei epäilyksiä siitä, että olenko paska äiti tai siitä, että osaanko kasvattaa lapseni oikein. Työni osaan, olen siinä hyvä ja se kohottaa tietenkin itsetuntoa. Sitä pientä hassua itsetuntoa, joka on saanut viime vuoden aikana jonkin verran kolhuja. Tieto siitä, että oikeasti osaa jotakin, tuntuu ihan pirun hyvältä tämän kaiken muun epäröinnin keskellä. Ja aika hyvältä tuntui myös tehdä hetki jotain ihan omaa, ihan yksin. Joten taidanpa kirjata tämänkin siihen ”miksi emme yritä heti toista lasta” -listaan. Työssäkäyvä äiti on parempi äiti. Pätee minun kohdallani. Omaa aikaa toisinaan viettävä äiti on parempi äiti. Pätee minun kohdallani.

Kyselyihin ”tuleeko teille toinen?” vastaan siis jatkossa EI, enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Meidän perhe on täydellinen näin.

p.s. Pääsin mukaan Indiedaysin Inspiration-osioon. Olen kirjoittanut blogiani yli kuusi vuotta eikä lukijamäärä päätä huimaa, joten tuntuu kivalle saada hyvää palautetta. Tervetuloa uudet lukijat, jos teitä tänne eksyy :) Minä hipsin nyt katsomaan AVAn Remontoijat-sarjaa, olen siihen ihan koukussa.

7 comments

  1. Minä halusin kaksi lasta pienellä ikäerolla siitä huolimatta, että raskaus- ja pikkuvauva-ajat ovat olleet henkisesti tosi rankkoja voimakkaan menettämisen pelon takia. Ja ovat olleet tämän toisenkin kohdalla. Rankkaa on kun on uhmaikäinen ja pikkuvauva. Elämä on ollut kaaosta ja selviytymistä päivästä toiseen. Ilman naapurissa asuvaa mummoa en pärjäisi tai ainakin olisin ihan loppu, vielä enemmän loppu kuin nyt. Tosin nyt on helpottanut, kun esikoinen jatkoi kesäloman jälkeen päiväkodissa. En ihmettele, että tutkitusti onnellisimpia ovat vanhemmat, joilla on vain yksi lapsi. En suosittele toisen lapsen hankkimista, jos voi ”tyytyä” yhteen. Itse halusin kaksi, kaikesta huolimatta.

    1. Kauheeta sanoa, mutta ihanaa, että jollakin muullakin on ollut rankka vauva-aika. En ole siis yksin näissä fiiliksissä. Mutta tästähän on suunta vaan parempaan, toivottavasti :)

  2. Ainoana lapsena mä vedän aina koko meidän ryhmän puolesta herneet nenään, kun ihmiset automaattisesti olettaa että lapsi tarvitsee sisaren ettei se kasva ihan kieroon ja ylipäänsä, että on olemassa joku universaalisti määritelty oikea lapsiluku. Lapsena mä toki joskus haikailin sisaruksia ja olen aikuisena kadehtinut ystävien läheisiä sisarussuhteita, mutta ainoa kerta kun oikeasti toivoin sisarusta oli kun isäni kuoli ja kaikki siihen liittyvä käytännön työ jäi yksin mulle. Itsekästä, eikö! :D Olen ehkä vähän anaalinen oman tilan ja tavaroiden suhteen eikä jakaminen onnistu yhtä luontevasti kuin suurperheen lapsilta, mutta olen enemmän ollut kiitollinen kun sain kasvaa ainokaisena, hyötyen siitä kaikilla elämän osa-alueilla, ja suhteet vanhempiin oli ja on erityisen läheiset. Elämää on siis myös ilman sisaruksia. :)

    1. Tota suhdetta vanhempiin mä kanssa mietin. Kun voi antaa kaiken huomion yhdelle lapselle, niin luulis, että suhde tosiaan on aika läheinen. Jotkut miettii myös, että tuleeko sitten hemmoteltua se ainoa lapsi ihan pilalle, mutta mä en kyllä usko siihen. Ihan samat rajat sitä asettaa kasvatuksellisesti yhdellekin lapselle.

  3. Älä mieti sitä haluavatko isovanhemmat lisää lapsenlapsia. Yksi lapsi on ihan riittävä. Ja jokainen perhe itse tietää, mikä lapsiluku on heille sopivin. Ja yksi lapsi saa toivottavasti kaksinverroin rakkautta ym. Nauttikaa pikkutyypistä täysillä, minulle hän on ainakin maailman rakkain lapsenlapsi. terveisin mummi-mamma

  4. Ihanaa lukea jonkun yksilapsisen blogia. Kuten olet huomannut, on kaikilla Vähintään se kaksi (kolmehan oli uusi kaksi). Pätee blogimaailmaa ja pätee tätä kotiäitimaailmaa, jossa minä niin tiukasti vielä istun. On ehkä enemmän kuin pienet paineet tämän lisääntymisen suhteen, kun on 2,5-vuotiaan (KOTI!)äiti, eikä toista lasta ole lähimaillakaan. Ei yrityksessä, eikä tulossa. Kyselyitä satelee harvase päivä toki. Viimeksi tänään.

    Meillä ehkä minä olisin se, joka Joskus haluaisi toisen lapsen ja kyselyt sattuu vähän. Tietysti tätä joskus-käsitettä puoltaa nuori ikä, olisihan tässä vielä vähintään 12 hyvää lisääntymisvuotta edessä, pahapa tässä on mennä sanomaan ”ei koskaan”. Tästä yksilapsisuudesta pitää ehkä kuitenkin huolen 6 vuotta vanhempi mies, joka ei näillä näkymin halua lapsia lisää. Ja ikääkin alkaa tulemaan. Ei se ensi vuonna täyteen tuleva 30v ole vielä mitään, mutta jos kymmenenkin vuotta odotettaisiin niin se 40v isyys on jotain sellaista, mitä puoliso ei näillä näkymin missään tapauksessa halua ja ymmärrän sen. Ehkä joskus elämä antaa meille toisenkin lapsen, mutta nyt on orientoiduttava siihen, että ei tule. Yksilapsinen perhe-elämä on ihanaa.

    Yksilapsisuudessa on niin paljon hyvää, varsinkin kun me olemme tiukasti parisuhdeihmisiä ja -puolisoita niiden perhepuolisoiden sijaan. Tämä yksi on parisuhdetta lujittava, täydellinen pieni silmäterä, mutta toinen toisi mukanaan lapsiperhearjen. Mitä olen seurannut, toinen lapsi oikeasti muuttaa asioita yhtä paljon tai enemmänkin kuin ensimmäinen, emmekä ole valmiita muutokseen kun yhden lapsen vanhemmuuteen on kasvettu (ja siitä karmivasta ekasta 1,5-vuodesta selvitty ehjinä, me kaikki, ehjänä onnellisena pienperheenä). Olemme molemmat varmaan hirveitä perfektionisteja, mutta haluamme kasvattaa tämän yhden parhaiden kykyjemme mukaan ilman suurempia kompromisseja. Tähän tietysti tarvitaan aikaa. Molemmat on antanut valtavan panoksen tähän lapseen, kun kotona oloa on vuoroteltu. Toinen menisi siinä sivussa, mikä ei tietenkään ole huono sekään, mutta perfektionismiin taipuvaisina ihmisinä se olisi vaikea pala nieltäväksi.

    Hemmottelusta, sisaruksen puuttumisesta ja muista klassisista yhden lapsen ”vitsauksista” en ole huolissani. Itse olen viisilapsisesta perheestä, joka ei ole ollut ikinä mikään minun identiteettiä määrittävä tekijä. Oikeastaan tuntuu, että olen ainoa lapsi, joka on kotoisin suurperheestä. Miten se on mahdollista, en tiedä. Meillä tosin on isot ikäerot kaikkien sisarusten kanssa. Hemmottelu on estettävissä, kun ei vaan hemmottele. Lapselle voi järkevä vanhempi opettaa elämän realiteetteja ilman sisarustakin, en pidä sitä ongelmana. En koe mitään kulutusvimmaa lastani kohtaan, toki haluan antaa hänelle hyvät edellytykset elämään, mukaanlukien taloudelliset edellytykset. Yhden kanssa menee suhteellisen vähän rahaa. Yhden saa helposti hoitoon. Yhden jokaisesta kehitysaskeleesta jaksaa iloita niiiin suunnattoman paljon, onhan ne aivan ainutlaatuisia.

    Täytyy vain olla lataamatta liikaa odotuksia ainokaiselle, ja antaa siimaa sitä mukaan kun tyyppi kasvaa. Niinhän se kaikessa vanhemmuudessa on :)

    1. Kommentistasi tuli mieleen muuten vielä sellainen pointti, että yhden lapsen kanssa kummatkin vanhemmat voivat keskittyä yhdessä lapseen eikä niin, että esimerkiksi matkoilla isä katsoo toisen perään ja äiti toisen. Tuntuu jotenkin yhdistävältä tekijältä se, että kummankin silmät kiinnittyvät samaan lapseen :)

      Jatkuuko se karmivuus 1,5 vuoteen asti? Oi ei, vielä olisi siis jonkin aikaa ennen kuin helpottaa :)

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s