Tänä vuonna on tullut sanottua aika monta kertaa ”Ensimmäistä kertaa vuosiin ei tullut mentyä/käytyä/tehtyä…”
En sitten käynyt Habitaressa, ensimmäistä kertaa vuosiin. Onneksi monista blogeista voi fiilistellä tunnelmapaloja. Minä lähdin pikkutyypin kanssa Tampereelle, jossa oli aikomus, sunnuntaisen laulukonsertin lisäksi, vähän kierrellä kaupunkia, syödä mustaamakkaraa Laukontorilla, käydä Kuopus-lastenvaateliikkeessä, istua Vohvelikahvilassa ja tutustua paikallisiin leikkipuistoihin. Ja tietysti bloggaajana ottaa vähän syksyisiä tunnelmakuvia kaupungista.
No, suurimman osan ajasta satoi ja aika vaan meni johonkin ihan muuhun. Kaupunkiturnee oli kävely Laukontorin ja Kehräsaaren kautta Ratinanrantaan. Siis noin puolen tunnin reissu. Kyllä me sen lastenvaateliikkeen ja mustamakkarakojun ohi kävelimme sunnuntaiaamuna (kummatkin siis tietysti kiinni, minä nenä kiinni Kuopuksen ikkunassa) ja samalla reissulla testasimme märän hiekan voiman yhdessä leikkipuistossa. Mutta Vohvelikahvila jäi vain etäiseksi unelmaksi ja kuvasaldonakin taisi olla tasan viisi kuvaa.
Pikkutyyppi nukkui todella huonosti kuplamatkasängyssään, joten minäkään en saanut nukuttua kunnolla, kun heräsin jokaiseen uniähellykseen. Jos kotonakin yöt ovat samanlaisia ralliajoja, en enää ihmettele, miksi meillä aamut yleensä alkavat väsymysitkulla.
Heräsin keskellä yötä ähinään ja katselin hetken pikkutyypin menoa. Pylly ylös, ryömintä sängyn toiseen laitaan. Ei hyvä paikka. Pylly uudestaan ylös ja takaisin toiseen päähän. Poski lakanalle, ei hyvä, toinen poski lakanalle. Öö, ehkä tämäkään ei ole hyvä. Kokeillaan vielä varmuuden vuoksi sitä sängyn toista päätä. Ähinää, kääntyilyä, ja ehkä noin viiden minuutin jälkeen rauhoitutaan.
Toisen kerran heräsin siihen, kun kuului kops. Katsoin sänkyyn eikä pikkutyyppiä näkynyt missään. Sadasosasekunnin hätääntyminen. Missä pikkutyyppi? Kuplasängyn vetoketju oli ilmeisesti antanut periksi pienen ralliautoilijan potkuille ja pikkutyyppi oli päässyt mönkimään sängystä pois, viereisen tuolin alle. Ja kovasti yritti toinen päästä seinästä läpi.
Olin aika väsynyt sunnuntaina, kun lauloin Lionsin hyväntekeväisyyskonsertissa, mutta hyvin se kai oli mennyt, kun niin moni taas kävi oikein kasvotusten kehumassa. ”Ei, en laula ammatikseni, ei, ihan vaan harrastuspohjalta. Niin, kyllähän sitä vielä kerkiäisi.” Noissa tilanteissa tulee aina sellainen fiilis, että miksi en oikeasti tekisi asialle jotain, mutta kunpa olisi jokin muukin tie kuin muusikon koulutus.
Maailma on pieni. Tai no Tampere on pieni, sillä konsertin aikana sain kuulla tuntemattomilta ihmisiltä vanhojen yläaste- ja lukioluokkatovereideni kuulumisia, ja entisen poikaystäväni äiti kävi tervehtimässä minua backstagella. 15 vuotta vanhoja muistoja. What a weekend!
Ääniala 