Siellä se on. Keskellä metsää. Pitkän soratien varrella. Kapean polun päässä. Nyt jo parhaat vuotensa nähneenä.
Siellä pesimme mattoja. Katsoimme laiturilta pelottavaan, mustaan veteen. Uskalsimme kastaa varpaat sileän pinnan läpi. Jalat näyttivät ruskeilta. Uimme, tunsimme syvän veden kylmyyden. Kelluimme, pinnalla oli lämmintä. Istuimme laiturilla, söimme leipiä. Olimme lapsia, viattomia, sisaruksia.
Yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin lapsuuteni lampi näyttää ja tuntuu edelleen hieman pelottavalta, mutta kauniilta. Hieman yksinäiseltä. Siellä on paljon muistoja. Sinne olen palannut vuosien varrella aina silloin tällöin. Sydämessä tuntuu hyvälle, hieman itkettää. En tiedä, mikä minua sinne vetää.
Enää ei mattoja pestä, tynnyrit ovat ruosteessa. Laiturilla kasvaa ruohoa. Laiturin kupeessa on kuitenkin rappuset. Ehkä joku pieni lapsi laskeutuu niitä pitkin lampeen. Ehkä hänkin miettii, onko lampi pohjaton.
Tulen taas. Lupaan sen.
