laatikko

Pikkutyypistä on tullut äidin poika. Isin kanssa ollaan kuulemma niin hyvää pataa, ei kiukutella ja kaikki on tosi jees. Sitten kun ollaan äidin kanssa, tulee kitinä paljon helpommin. Koko ajan on pieni käsi tarttumasta omaan, ja pitäisi mennä sinne ja tänne. Jos jotain ei saa, tulee raivo. Hetkeäkään ei olisi kiva leikkiä yksin. Jos joku harmittaa, äidille voi vähän itkeä, koska äiti kuitenkin ottaa syliin.

Mutta sitten on NE hetket. Kun tullaan äidin luo kirja kädessä, ryömitään syliin ja avataan kirja. Osoitellaan kuvia ja höpistään. Kun yksi kirja on luettu, haetaan toinen. Tai sitten se, kun istun nojatuolilla ja pikkutyyppi änkee viereeni. Nojaa päänsä minuun ja hymyilee. Tai se kaiken sulattava, koko kasvot valaiseva naru, kun yllätän pikkutyypin nurkan takaa. Ja se, kun päiväunien jälkeen halutaan vielä olla lähellä, kiedotaan omat kädet äidin käden ympärille ja puristetaan. Pidä minusta kiinni. Tässä on hyvä olla.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s