Oho, taisin saada kuusivuotisen blogihistoriani ensimmäisen haasteen. Tuuletuksia ja kumarruksia. Ada halusi kuulla, mikä minua piristää marraskuussa, tässä harmaassa, sateisessa ja pimeässä kuukaudessa.
Minun pitäisi siis kertoa teille kymmenen piristävää asiaa marraskuulta. Täytyy myöntää, että jouduin hieman miettimään, koska jotenkin viime aikoina sitä on tullut keskityttyä hyvien asioiden sijaan huonoihin. Pitäisi vain joka päivä muistaa kuinka hyvin asiat ovat. Ehkä juuri siksi, että tietyt asiat ottaa niin itsestäänselvyyksinä, ei tule mietittyä oikein ajan kanssa, mitä hyvää tässä elämässä on :) Monet näistä marraskuun piristäjistä sopivat kyllä muillekin kuukausille.
Maanantain pikkutyypin laulutunnilla on joka kerta niin kivaa, että se aloittaa viikon parhaalla mahdollisella tavalla. Pikkutyyppi muistaa tunnilla laulettavat laulut ja leikit. Hän tietää jo, että isot pallot ovat kaapissa ja ”Tuiki tuiki tähtösen” kangastähti ylhäällä ikkunalaudalla. Kolme ikätoveria ovat tulleet tutuiksi ja tunnilla on yleensä niin iloinen meno, että pahempikin aamu muuttuu hyväksi. Pienen lapsen ilolla ja riemulla on käsittämätön parantava vaikutus. Viikko sitten pikkutyyppi lauloi (matki) ensimmäisen kerran pitkän sävelkulun ja kylläpä äiti oli ylpeä pojastaan :)
Tänä syksynä aloitettu kuoro on ollut omaa aikaa, jota olen ottanut itselleni. Ensimmäinen konsertti marraskuun alussa oli ihana piristys sateen keskellä. Nyt on aloitettu joulukonsertin harjoittelu ja joululaulujahan on aina kivaa laulaa. Pakostakin pääsee hieman joulufiilikseen. Musiikilla yleisesti on minuun aina piristävä vaikutus, ja kuorossa ja laulutunnilla se vielä korostuu entisestään.
Olen 30 vuotta etsinyt liikuntamuotoa, jota jaksaisin harrastaa pidempään kuin kaksi kuukautta. Telinevoimistelu taitaa vihdoin olla elämäni liikuntaharrastus, sillä lähden treeneistä aina hymy korvissa. On niin hienoa, kun huomaa edistyvänsä ja voltit onnistuvat joka kerta paremmin. Marraskuussa on ollut pari kertaa sellainen fiilis, että ei jaksa lähteä sateessa Kisahallille, mutta onneksi olen lähtenyt, koska treenien jälkeen olo on mahtava.
Askartelussa on jotakin terapeuttista. Pientä keskittymistä vaativaa hauskaa näpertelyä, jossa työn jäljen näkee heti. Vaikka lopputulos ei välttämättä ole joka kerta täydellinen, ei se ole tärkeää, koska itse tekeminen on niin piristävää. Olen tehnyt joulukortit viimeiset kymmenen vuotta ja joka kerta niiden tekeminen on yhtä kivaa. Tämän vuoden marraskuu on ollut varmaankin erityisen harmaa, koska olen askarrellut PALJON.
Ostan yleensä teen irtoteenä teekaupasta. Haudutan ja nautin teetä pikkutyypin nukkuessa päiväunia. Tai iltaisin blogeja lukiessa. Hyvässä teessä on jotakin rauhoittavaa, ja se on minun kahvini. Ilman sitä harmaa aamu ei lähde käyntiin.
Aloitan kynttilöiden polttamisen syksyllä heti ensimmäisinä pimeinä iltoina. Ja lopetan keväällä, kun illat eivät enää ole pimeitä. Kynttilöitä on paljon; pöydillä, ikkunoilla, pianon päällä. Mielestäni koti on kauneimmillaan kynttilöiden valossa, kun kynttilät luovat erilaisia varjoja seinille. Silloin ei ole väliä, vaikka ulkona sataisi kaatamalla.
Marraskuun viimeisenä päivänä on palkkapäivä, jolloin saan pitämättömien kesälomien rahat ja jään kesälomalle ennen tammikuun töihin paluuta. Tieto siitä saa marraskuun tuntumaan kuin uudelta alulta. Pikkutyypin kanssa on ollut ihanaa, mutta minusta on mukavaa palata aikuisten seuraan. Ja pikkutyyppi pääsee leikkimään ikätoveriensa kanssa.
Vauvavuosi olisi ollut yksinäisempi ilman mutsiporukkaa, joiden kanssa on käyty puistoissa ja järjestetty kotilounastreffejä. Torstaina oli mutsi-ilta, jolloin kävimme syömässä ja juomassa ilman lapsia. Ehdoton piristys marraskuuhun.
Vaikka joskus mietin, mitä järkeä on laittaa näin paljon aikaa ja vaivaa tähän blogiin saamatta siitä mitään korvausta, sanon silti, että blogi tuo iloa arkeen ja marraskuiseen sadesäähän. Korvauksesi voi kai ajatella myös hyvää fiilistä, jonka blogin kirjoittaminen saa aikaan.
Suurin piristäjä on tietysti pikkutyyppi. Nyt kun vauvavuosi on takana ja pikkutyyppi kävelee ja on aloittanut sanojen opettelun, olen tajunnut aivan täysillä kuinka mahtava tyyppi hän on. Vieläkin tulee hetkiä, jolloin katson pikkutyyppiä ja yritän ymmärtää, että tuo pieni ihminen, joka läpsyttää mahaani ja kikattaa kutitukselleni, todellakin on minun. Hymy ja pienet virnistykset saavat aina iloiselle mielelle. Toki on hetkiä, kun meinaa mennä hermo turhaan kitinään tai ruoalla leikkimiseen, mutta ne hetket unohtaa, kun pikkutyyppi tarttuu käteeni tai kiipeää syliin. Ihana, pehmeä, hyvältä tuoksuva pikkuihminen.
Marraskuu alkaa olla lopuillaan, joten jos joku haluaa vielä kertoa omista viimeisen viikon piristäjistään, niin laitapa linkki kommenttiboksiin :)
Ääniala 