lasit1

Ihana, suloinen, oma pieni aurinkolasityyppini. Pikkutyyppi tarttuu jatkuvasti omiin silmälaseihini ja välillä ihan hirvittää, että koska ne hajoavat. Joten annoin nallen leikkiaurinkolasit pikkutyypille ja mikäs pieni agentti sieltä kuoriutuikaan.

lasit2

Joulukalenterin tekeminen blogiin on ollut erittäin mukavaa, mutta myös aikaa vievää. Olen askarrellut iltaisin ja päivisin pikkutyypin päiväunien aikaan. Joskus olen myös varastanut aikaa pikkutyypin hereillä ollessa. Olen käyttänyt aivan liikaa aikaa blogin päivittämiseen. Huono äiti. Huono vaimo.

Viimeisen neljän päivän aikana olen tehnyt kaksi nettisivustoa, joista toisen kuorolle, jossa laulan. Toisesta sentään saan hieman rahaa, mutta kuoron sivut ovat täysin vapaaehtoistyötä. Sain taas muistutuksen millaista on palata töihin. Toisaalta kaipaan työhön liittyviä haasteita, ja aikuisten seuraa, mutta toisaalta odotan hieman kauhunsekaisin tuntein, kuinka jatkossa saan ajan riittämään kaikkeen. Minä kun olen sellainen, että koko ajan on monta asiaa menossa. Mutta… Muutoksia tähän elämäntyyliin on pakko tulla. Päiväkodista haun ja nukkumaanmenon väliset muutamat tunnit täytyy antaa sataprosenttisesti pikkutyypille. Tai no ei ehkä tarvitsisi, mutta minä haluan. Tuntuu pahalta, kun pikkutyyppi selvästikin kärsii siitä, että olen niin paljon tietokoneella. Vai mitä muuta voi olla se, että hän tulee syliin ja yrittää sulkea tietokoneen napista tai painamalla läpän kiinni. Vannoin, ettei minusta koskaan tule äitiä, joka sanoo ”kulta, hetki vielä, äiti tekee nyt tämän”. No, paljonpa tiesin.

lasit3

Palaan töihin tammikuun toisella viikolla. Pikkutyyppi menee päiväkotiin päivää aikaisemmin. Koska tarha on kiinni loppiaiseen asti, ei pikkutyypillä ole kovinkaan pehmeää laskua. Se tuntuu vähän ikävältä, mutta viimeksi tänään, kun olimme tuttujen luona jouluglögillä, pikkutyyppi näytti minulle, että ehkä hän kuitenkin selviää. Glögillä oli paljon tuntemattomia ihmisiä, mutta pikkutyyppi ei vierastanut ketään. Hän löysi lelut, leikki autoilla, kävi välillä popsimassa lihapullia ja torttua suuhunsa. Ja mikä minua aina jaksaa ihmetyttää on se, että hän saattaa tarttua ketä tahansa kädestä ja vaatia syliin. Ihmisen, jota hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Ei merkkiäkään ujostelusta. Toki sitten kun äiti tulee näkösälle, pienet suloiset kädet ojentuvat kohti ja vain äidin syli kelpaa.

Pikkutyyppi on hymyilevä, rauhallinen ja suloinen pieni poika. Hän hymyilee ratikassa ihmisille ja hymy vain suurenee, kun hän saa siihen vastauksen. Hän ei ehkä ole ensimmäinen, joka leikkii muiden kanssa; hän viihtyy hyvin myös yksikseen. Ehkä se jännittää eniten tarhaan menossa; kuinka hän tulee toimeen muiden lasten kanssa. Hän on vielä kaiken lisäksi ainoa uusi lapsi, joka aloittaa kyseisessä ryhmässä tammikuussa. Sinänsä meillä siis kävi tuuri, saatiin pikkutyyppi päiväkotiin, joka oli ykkösvaihtoehtomme. Mutta sinne hän menee, ainoana uutena lapsena, äidin pieni.

Pikkutyyppi täyttää tammikuussa puolitoista vuotta. Hän rakastaa kukkuu-leikkejä, virnuilua, nenäpusuja, äidin syliin kiipeämistä, makaronia ja mustikoita. Hän keskittyy hullun lailla tarkkuutta vaativiin asioihin. Hän nukkuu 11 tunnin yöunia ja 1,5 tunnin päiväunia. Tällä hetkellä on meneillään vaihe ”pai, pai”. Kaikkea nappulan näköistä pitää painaa. Hississä, käytävillä, ratikassa. Wc-pytyn päälle pitää nousta, jotta pääsee ”vetämään” vessan. Meillä kun on sellainen painettava versio. Pikkutyyppi on erittäin ketterä; hän oppi nousemaan meidän parvelle vievät ”vekkula”-portaat parissa päivässä. Ja miten ketterästi hän tuleekaan ne alas. Peppu edellä, tiukasti kaiteista kiinni pitäen. Herkempi äiti olisi kauhuissaan, mutta itse olen sitä mieltä, että mitä nopeammin hän itse oppii rappuja kulkemaan, sitä turvallisemmin mielin minä voin olla.

lasit4

Jään toisinaan kesken arkisten hommien tuijottamaan pikkutyyppiä ja ihmettelen, kuinka ihana pieni poika hän on. En kaipaa vauvavuotta, mutta nyt voin sanoa, että tulen varmaankin joskus kaipaamaan näitä puolentoista ikävuoden aikoja. Vauvasta on tullut pieni ihminen, joka oppii joka päivä uutta ja pystyy kommunikoimaan muiden kanssa. Hän ymmärtää jo todella paljon, vaikka ei vielä kunnollisia kokonaisia sanoja sanokaan. Aamuisin mieheni herää nostamaan pikkutyypin sängystään ja pikkutyypillä on tapana kivuta parvelle huutaen samalla ”moi, moi, hei, moi”. Ja ylös päästyään hän hyppää päälleni ja antaa nenäpusun. I-H-A-N-A.

Aion pitää nyt viikon blogitauon. Vielä huomenna, ajastettuna, ilmestyy viimeinen joulukalenterin luukku. Ajatuksena oli tehdä vielä aattonakin yksi, mutta nyt ei aika ja rahkeet enää riitä, joten se luultavasti ilmestyy vuoden vaihteessa, koska se liittyy uuteen vuoteen. Haluan nyt vain sulkea koneen ja olla avaamatta sitä muutamaan päivään. Nauttia joulusta, hyvästä ruoasta, pikkutyypistä ja perheestä ympärilläni. Muistaa, että kunhan minulla on perhe vierelläni, ei millään muulla ole väliä. Blogiin, ylimääräisiin töihin ja siivoamiseen saa aikaa menemään niin paljon kuin haluaa, mutta se aika on aina pois pikkutyypiltä.

Nauttikaa joulusta!

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s