Ja kirkkaus tuli

Se tunne, kun aamulla herää ja ojentaa kätensä ottaakseen silmälasit. Ja sitten muistaa: en tarvitse enää laseja. Se tunne on yhtä kummallinen kuin se maailma, jonka näen tällä hetkellä. Tai no ei kai se maailma ole muuttunut, mutta se, että näen kaiken kirkkaasti ilman laseja, on jotain ihan käsittämätöntä. Nyt on pari päivää leikkauksesta ja mietin aina välillä, että kohtaa pitää ottaa piilolinssit pois. Sama pienoinen kuivuus nimittäin on nyt silmissä, ja siksi aina ennen mietin, että parempi ottaa piilarit pois. No, tuo kuivuus ilmeisesti katoaa, vaikka leikkauksen jälkeen onkin suositeltavaa käyttää kosteuttavia tippoja 3-6 kuukautta. Ja lisäksi viikon verran viisi kertaa päivässä lääketippoja, kerran tunnissa kosteuttavia tippoja ja aamuin ja illoin geelimäistä tippaa. Että yritä tässä nyt sitten muistaa kaikki.

Lääketiede on ihmeellistä, ei tässä voi muuta todeta.

Jos hieman kerron itse leikkauspäivästä. Saavuin Bulevardin klinikalle puoli kahden maissa, ja silmistäni otettiin neljässä eri koneessa kaikenlaisia mittoja. Viimeisessä katsottiin myös näkö niillä kirjaimilla. Sain myös rauhoittavan diapam-pillerin. Sen jälkeen leikkaava lääkäri Juhani Pietilä kertoi minulle teknisiä juttuja silmän rakenteesta ja siitä, miten oman silmäni arvot vaikuttavat leikkaukseen. Täytyy sanoa, että en kyllä kauheasti selityksestä tajunnut, koulun biologian tunnista on vähän liikaa aikaa.

Hieman ennen kolmea pääsin leikkaussaliin. Sain ohjeet leikkauksen jälkeiseen elämään; lääkkeet, kosteustipat ja mitä ei saisi tehdä. Mm. hikijumppaa ei saa harrastaa, koska silmiin ei saisi mennä ensimmäisen viikon aikana hikeä. Silmät saa kastella vasta parin päivän päästä ja silmämeikkiä ei saisi käyttää ensimmäisen viikon aikana. Ja jotain muutakin siinä oli. Sitten pääsinkin jo tuolille, joka muistutti hammaslääkärin tuolia. Hoitaja laittoi silmääni puudutetipat ja sitten mentiin.

Ensin silmäluomiin laitettiin jotkut asiat, jotka pitivät silmäni auki leikkauksen ajan. Sitten kasvojeni yläpuolelle laskeutui ufon näköinen pyörylä, josta työntyi esiin painetta tekevä juttu, ilmeisesti se laser, joka leikkaa silmään läpän. Tämä vaihe oli kaikista epämiellyttävin, koska paine oli ihan tuntuva ja kaiken lisäksi ei nähnyt muuta kuin avaruuspisteitä. Sellaisia pieniä sini-puna-valko-pisteitä. Siinä kohtaa jouduin hengittämään muutaman kerran aika hitaasti, koska olisin helposti voinut panikoida. Lääkäri onneksi selitti aivan taukoamatta mitä teki ja laski sekunteja seuraavaan vaiheeseen. Lisäksi hoitaja silitteli kättä. Silti, tunne oli sillä hetkellä aika kääk. No, minä olin kuulemma helppo potilas, jotkut ilmeisesti ovat enemmänkin hermona.

Kummankin silmän leikkaus oli ohi nopeasti, vaikka se ei sillä hetkellä ehkä siltä tuntunutkaan. Ennen kuin pääsin ylös tuolista, käteeni annettiin tuoremehulasi ja kaksi suklaakonvehtia. Verensokerin takia, kuulemma. Itselläni alkoi silmiä kirvellä melkein heti ja veden tuloa voisi verrata myrkyisään koskeen. Sillä sitä tuli. Minut ohjattiin hämärään lepohuoneen, jossa edelliset potilaat kuuntelivat juuri Suomi-Ruotsi -peliä. Toinen heitstä pystyi jopa katsomaan sitä iPadistaan. Eli kaikilla alku ei ole ihan yhtä hankala kuin minulla.

No, siinä minä sitten kärvistelin kirvelevien silmieni kanssa. En voi sanoa, että leikkauksen jälkeinen pari tuntinen olisi ollut miellyttävä. Taisin käyttää kaksi pakettia paperia, viisi lasia mehua ja ties kuinka monta Fazerin sinistä, hierovan lepotuolin viereiseltä pöydältä. Kyllä, saimme myös hieronnan leikkauksen jälkeen. Olisin varmaan nauttinut siitä enemmän, mutta kirvely ja veden valuminen veivät kyllä ajatukset ihan muualle. Kaiken kruunasi se, että yleensä, kun silmistäni valuu vettä, päätäni alkaa särkeä. Hoitaja kävi tasaiseen tahtiin laittamassa silmiin tippoja ja kyseli aina, että voiko hän tuoda jotain. Eli palvelu pelasi ja muutenkin oli sellainen olo, että meistä potilaista kyllä huolehdittiin. Pari särkylääkettäkin siinä otin, mutta ne eivät tuntuneet auttavan. Diapam puolestaan tuntui vaikuttavan vasta silloin, koska välillä huomasin ihan torkahtelevani tuolilla.

Hoitaja antoi välillä silmiin myös puuduttavia tippoja ja ne olivatkin avainasemassa siinä, että jossakin kohtaa pystyin avaamaan silmäni kunnolla. Vuhuu, minä näin! Kun vihdoin olin hieman ennen kuutta valmis lähtemään kotiin, lääkäri tarkasti silmäni ja sanoi, että kaikki näytti täydelliseltä. Kuukauden päästä on kontrollikäynti, jolloin katsotaan, että kaikki on kunnossa.

Tilasin taksin, koska en todellakaan kuvitellut lähteväni ratikalla kotiin. Vettä ei enää tullut, mutta olo oli vähän outo. Kotona otin vielä särkylääkkeen ja nukuin reilun tunnin, jolloin olo parani. Katselin siinä sohvalla maatessani ympärilleni ja olihan se aika outoa. Näin kaiken selkeästi.

Sanotaanko vaikka näin, että onhan tämä ihan mahtavaa. Ei huuruisia silmälaseja, ei piilolinssejä, joilla ei edes nähnyt täysin tarkasti. Uimahallissa ei tarvitse kantaa laseja mukana, ja öisin, kun pikkutyyppi herää pahaan uneen, näen lohduttaa.

On tämä vaan vieläkin niin epätodellista :)