Jos samanlaisia iltoja kuin eilen olisi aina, elämä olisi pumpulissa pomppimista. Hain pikkutyypin päiväkodista kylmissäni, sadepisarat tippuivat inhottavasti päähän. Oli pakko vain nostaa pikkutyyppi rattaisiin ja vastustuksesta huolimatta kävellä nopeasti kotiin. Ei, nyt ei kävellä, äidillä on kylmä, pakko päästä sisälle. (Maanantain helteen jälkeen ei oikein osannut pukeutua.)
Kun pääsimme kotiin, riisuimme märät vaatteet ja istuimme leikkimään junaradalla. Söimme ruokaa ja pikkutyyppi huomasi pakastimessa jäätelöpuikon. ”Jälkiruokaa, jälkiruokaa.” Söimme jäätelön, istuimme sylikkäin ja katsoimme junavideoita Youtubesta. Lauloimme Musarullan kanssa ”koko päivän” -laulua. Teimme majan, joka oli pikkutyypin mielestä superhauskaa. Annoimme toisillemme pusuja, kutittelin pikkutyyppiä ja teimme hassuja ääniä. Pikkutyyppi nauroi naurua, joka saisi pahimmatkin fiilikset poistumaan nanosekunnissa. Miten voikaan pienen lapsen nauru olla niin herskyvää ja valloittavaa! Majaleikki oli niin kivaa, että vähän tuli itku, kun se piti lopettaa ja siirtyä iltapalalle. Kulta, huomenna sitten uudestaan!
Eilinen muistutti taas siitä, että kun antaa pikkutyypille kaiken huomion ja ajan, on hän valloittava ja onnellinen pieni ihminen. (No, on hän sitä muulloinkin, mutta kiukku tulee helpommin.) Aina sellaiselle luksukselle ei kuitenkaan ole mahdollisuutta, koska toisinaan on vaan pakko tehdä asioita, joissa ei pysty sataprosenttisesti huomioimaan pikkutyyppiä. Olisihan se toki ihanaa, jos elämä olisi aina yhtä naurun täyteistä ja leppoista. Ja pienihän se toinen on niin lyhyen aikaa, mutta silti.
Minä tarvitsen näitä onnellisia hetkiä. Ne saavat minutkin onnelliseksi. Tulee olo, että olen ihan hyvä äiti. Pärjään, vaikka mitä eteen tulisi. Toisille tuollaiset ihanat illat voivat olla arkipäivää, mutta kun itse on sellainen, joka tarvitsee yllättävänkin paljon omaa aikaa, ja tulee kiukkuiseksi, jos ei sitä saa, neljä tuntia tekemättä mitään omaa on suuri saavutus. Neljä tuntia, jolloin keskittyy vain katselemaan pikkutyyppiä, hänen ilmeitään ja toiveitaan. Neljä tuntia, jolloin ei tule sekunniksikaan tunne, että tulisipa mies jo kotiin, jotta voisin avata tietokoneen ja tehdä omia juttuja. Neljä tuntia pieniä varpaita ja märkiä suukkoja. Neljä tuntia luksusta. Tätä minä haluan lisää.
Ääniala 