Suzuki Voicen kevätjuhla (eli kevään päätöskonsertti) oli toissa viikonloppuna. Lapset esittivät oppimiaan lauluja yhdessä ja erikseen. Niin lahjakkaita lapsia kirkko täynnä. Siellä se pikkutyyppikin muutaman vuoden päästä seisoo laulamassa ja äidin sydän varmaan pakahtuu.
Mies oli purjehtimassa ja isovanhemmat kaukana Helsingistä, mutta eipä pikkutyyppi vielä osaa kaivata tuttuja katsojia. Lauluopettajan mukaan sitten, kun osataan oikeasti laulaa yksin, alkaa pienet kaivata tuttuja kasvoja yleisöön. Enpä tiedä kuinka kauan siihen menee, niin mahtavasti pikkutyyppi taas tänään lauleskeli Tuiki tuiki tähtöstä ja Maijal oli karitsaa. Että kyllä se äidin sydän pakahtuu jo nyt.
Kevätjuhlissa pikkuiset olivat mukana lavalla kolmessa laulussa, pieniksi mehiläisiksi pukeutuneena. Vielä ei uskallettu laulaa, mutta tunnelmassa oltiin mukana. Muiden esityksistä pikkutyyppi jaksoi kuunnella muutaman, ja niille kovasti taputettiinkin, mutta suurin osa ajasta meni kyllä pikkutyypin perässä juoksemiseen, kirkon käytävät kun olivat huippukivat. Loppukumarrusten aikana sain juosta pikkutyypin kiinni saarnastuolin portailta. Että sillä lailla.
Esityksen päätteeksi oli tarjolla kakkua ja mehua. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun pikkutyyppi joi mehua. Ja siihen se kyllä jääkin taas vähäksi aikaa. Minulla on periaate ”kakkua ja pullaa kyllä, mutta ei mehuja, ei limsaa, ei karkkia”. Ainakin toistaiseksi.
Vaikka BR-leluista ostamani mehiläisasu olikin hieman tyttömäinen, ei se onneksi vielä haitannut ja se päällä vietettiin kotonakin aikaa. Musarullaa tietysti katsoen.
Ääniala 