En ole kovin uskonnollinen ihminen, vaikka olenkin mennyt kirkossa naimisiin ja pikkutyyppikin on kastettu. Kuoromme tekee kuitenkin Helsingin tuomiokirkossa jumalanpalvelusavustuksia, joilla maksamme harjoitustilan käytön. Jumalanpalvelusavustus tarkoittaa siis sitä, että kuoro laulaa mukana virsissä sekä esittää muutaman kappaleen ehtoollisen aikana sekä messun eri vaiheiden välissä.
Viime sunnuntaina Tuomiokirkossa oli enkelipainotteinen perhemessu, joten virsien teemana oli lapset. Lauloimme aluksi Panis Angelicuksen, jonka jälkeen uruista rävähti soimaan ensimmäinen virsi, Ystävä sä lapsien. En tiedä mitä tapahtui, mutta kyynelkanavat aukenivat. En pystynyt laulamaan mukana, koska itkin. Se oli tietyllä tavalla noloa, mutta toisaalta jälkeenpäin mietin myös sitä, että saan olla onnellinen, kun musiikki herättää minussa tunteita. Ystävä sä lapsien -virren kyyneleet liittyivät varmasti myös pikkutyyppiin, koska lapseen kohdistuva rakkaus on jotain aivan muuta mitä on koskaan kokenut. Se on jatkuvaa huolta ja pelkoa, että toiselle tapahtuu jotain pahaa, mutta se on myös ylitsevuotavaa hellyyden tunnetta. Olen viime aikoina myös pohtinut itseäni äitinä ja elämää yleensä, ja välillä tunteet purkautuvat ulos kyynelinä. Ja voi olla, että syynä oli myös vähän aikaa sitten lukemani Kuukausiliitteen artikkeli, jonka luettuani mietin, miksi uskonta saa niin paljon pahaa aikaan, vaikka se pitäisi olla juuri toisinpäin.
Kuunnellessani papin kertovan esirukouksen aikana seurakunnassa kuolleiden ikiä, mietin, että kuka on päättänyt ihmisten saavan elää vain noin satavuotiaiksi. Kun kerroin tästä mietteestä miehelleni, hän sanoi, että ei sitä ole kukaan päättänyt. Niin no, ei kukaan ihminen, mutta miksi ihmiset elävät juuri tuon ikäisiksi? Miksi ei esimerkiksi kaksisataavuotiaiksi? Miksi evoluutio on päättänyt, että meidän solumme kestävät tietyn ajan? Synnymme, elämme ja kuolemme. Pikkutyyppi on kaksi, hänellä on koko elämä edessä, elämä, jonka suuntaa voi vain arvailla, jos sitäkään. Itse lähenen kovaa vauhtia neljääkymppiä, joten elämää ei ole enää jäljellä yhtä paljon, mutta kuitenkin sen verran, että sen aikana on vielä mahdollista tehdä vaikka mitä.
Tästä pääsemmekin pienellä aasinsillalla päivän aiheeseen.
Mitenkähän sitä muistaisi joka elämänsä sekunti kuinka hyvin asiat ovat? Kaikilla ihmisillä on erilainen elämä ja niiden vertaaminen on syvältä, ja ihan turhaa. Aina voisi asiat olla muka paremmin. Mutta kun jotain saavuttaa, löytää taas seuraavan asian, jonka haluaa. Jos elämä on koko ajan vain seuraavan asian hamuamista, jääkö elämä oikeasti elämättä? Voisiko joskus vain olla, nauttia siihen asti saavuttamistaan asioista… Tässä ei kuitenkaan ole kuin se about sata vuotta aikaa nauttia elosta.
Välillä mietin, että mitä ovat ne asiat, joiden toivoisin olevan paremmin. Isompi koti? Enemmän rahaa? Menestyvä liiketoiminta? Suosittu blogi? Mahdollisuus matkustaa enemmän? Mies, joka toisi joka viikko kukkia kotiin? Kauniit, vahvat hiukset? Treenattu kroppa? Mahdollisuus olla kotona pikkutyypin kanssa? Työpaikka, jota voisi kutsua unelmien työpaikaksi?
Mutta ihan oikeasti, todellako?
Olen aina halunnut asua lähellä keskustaa. Lähellä keskustaa asunnot ovat kuitenkin kalliita eikä sitä unelmien 100 neliön asuntoa vain ole mahdollista hankkia. Ellei halua ottaa itselleen asuntolainaa, jota maksaa koko elämänsä eikä sitten mihinkään muuhun jääkään rahaa. Eli pitäisi muuttaa siis kauemmaksi keskustasta, jotta tuon unelman saisi täytettyä. Miksi en sitten muuta kauemmaksi, josta se 100 neliötä olisi mahdollista hankkia? Olen naimisissa miehen kanssa, joka haluaa asua keskustassa ja joitakin kompromisseja on siis tehtävä. Mutta siis periaatteessa se iso asunto olisi mahdollista, nyt vain on tällainen päätös tehty, joten on ihan turja kadehtia niitä muiden isompia asuntoja. Haaveilla toki voi.
Enemmän käyttörahaa olisi tietty ihan mahtava juttu, ja sitä varmasti olisikin enemmän, jos en olisi esimerkiksi käynyt viime keväänä pitkään haaveilemassani silmäleikkauksessa. Tai jos olisin hieman tarkempi siinä, mihin rahani käytän. Okei, toiset syntyvät kultainen lusikka suussaan, mutta rahankäyttöön pystyy suuresti itsekin vaikuttamaan, joten pois pois ne turhat “kiva vähän ostaa jotain uutta, kun tulee syksy” -tyyppiset hankinnat. Kun ihan oikeasti et tarvitse sitä uutta kynttilälyhtyä.
Menestyvään liiketoimintaan tarvitaan superhieno idea, paljon työtä ja tuuria. Pikkunorsu on superhieno idea, mutta ei sillä rikastu, vaikka paljon työtä onkin tehty. Ja lisää tehdään. Tarvitaan myös tuuria, jotta liiketoiminnasta tulee menestyvä, ja se ei oikein ole omissa käsissä. Se on minulle kuitenkin erittäin rakas, oma pieni liiketoimintani, joka on lähtenyt käyntiin hienosti. Eikä voi koskaan tietää, missä Pikkunorsu on vaikka vuoden päästä. Kaikkea ei vaan saa heti.
Haaveilin pitkään, että blogi lukijakunta olisi kasvanut niin paljon, että siitä olisi tullut suosittu. Olen pitänyt blogia kohta kahdeksan vuotta, joten voin pitää itseäni aika konkarina. En tainnut vain olla oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Tai sitten se, että minusta ei tunnu luontevalta näyttää kotiani tai lapseni kasvoja muille ihmisille, on ollut syynä blogini epämielenkiintoon. Koti on paikka, jonka haluan pitää itselläni ja lapseni ei osaa vielä antaa lupaa kasvokuviensa käyttämiseen. Monet sanovat, että he laittavat blogiinsa vain sellaisia kuvia, jotka eivät näytä lapsia huonossa valossa, mutta siellä ne kuvat silti ovat. Aina ja ikuisesti. Eihän siinä mitään, jokainen tekee omat päätöksensä. Kyllä minäkin olen pikkutyypistä muutamia kasvokuvia laittanut, mutta vähenevin määrin koko ajan. Joten ihan on oma valintani tämäkin. Älä siis valita.
Mahdollisuus matkustaa enemmän. No, säästä vaikka sitä rahaa. Olemme lähdössä joulukuun alussa reissuun, johon meneekin taas seuraavan vuoden säästöt. Sitä voi toki miettiä, että onko siinäkään mitään järkeä.
Mies, joka toisi joka viikko kukkia kotiin? Tiedän, olen liian vaativa. Minulla on jokin hölmö kuvitelma valkoisella ratsulla ratsastavasta ritarista, joka olisi täydellinen mies. Nooot! Jospa lukisit vähemmän niitä hömppäkirjoja ja astuisit todellisuuteen.
Kauniit, vahvat hiukset. No can do, nyt vaan on tällaiset geenit. Treenattu kroppa. No hemmetti, mene sinne salille.
Mahdollisuus olla kotona pikkutyypin kanssa. No, säästä vaikka sitä rahaa. En kyllä ehkä sittenkään jäisi enää kotiin, minulle henkilökohtaisesti työ on niin tärkeää (ja sen nyt jo näkee siinäkin, että minulla on periaatteessa kolme eri työtä), että en viihtyisi vain kotona pikkutyypin kanssa, vaikka hän ihana tyyppi onkin. Toisille sopii kotiäitiys, toisille uraäitiys. Eikä kumpikaan ole toista parempi.
Työpaikka, jota voisi kutsua unelmien työpaikaksi? Niin, sitä on toisinaan tullut mietittyä. Mikä se unelmien työpaikka olisi? Arkeologi tai meritutkija. Yrittäjä tai oopperalaulaja. Voisin kyllä ehkä tehdä loppuelämäni palvelusuunnittelua, että sinänsä voin sanoa olevani ihan tyytyväinen työhöni. Mutta onko se unelmien ammatti? Epäilen, että ei. No, laita sitten se mietintähattu päähän ja päätä, mikä se unelmien ammatti olisi. Ja tee asialle jotain.
Mutta. MUTTA
Haaveilla saa ja unelmia pitää olla, mutta se kaikkein tärkein unohtuu aivan liian helposti. Minullahan on kaikki ihan hyvin! Olemme kaikki kolme terveitä. On hyvät työpaikat ja oma koti (vaikka pankki siitä vielä suurimman osan omistaakin). Ja vaikka lainaa onkin niin, että välillä hirvittää, pystymme ostamaan laadukasta ruokaa ja harrastamaan. Silloin tällöin matkustamaankin. Osaan laulaa, osaan tehdä lastenlaulujulisteita, olen hyvä organisoimaan asioita. Olen empaattinen, hyvä kuuntelemaan ja olen ihan hyvä äitikin. Että usko nyt, aika paljon asioita on hyvin. Voisitko muistaa sen elämäsi jokainen sekunti, sinä unelmoiva hölmö!
Rankkaa sunnuntaiavautumista, mutta elämä on.
Kuvat viimeisimpiä iPhone-kuvia, joita löytyy myös Instasta.
Ääniala 