Havahduin eilen liikennevaloissa, että olin tuijottanut puhelintani koko viiden minuutin matkan töihin. Otin kuvan Karhupuistosta ja muokkasin sitä Instagramiin koko matkan. En huomannut ohikulkijoita (onneksi en törmännyt) enkä kylmän aamun huurruttamia katuja. Viisi minuuttia elämästäni meni juuri ohi minun sitä tajuamatta. Minun olisi pitänyt katsoa puistoa omin silmin eikä puhelimen ruudulta. Luultavastikaan kukaan ei olisi menettänyt mitään, vaikka en olisi kuvaa postannutkaan.

Puhelimesta on tullut kolmas käsi, se on aina mukana menossa. Pitäisiköhän tuo käsi katkaista, jotta ei jäisi elämä näkemättä?

instakuva

ps. Kuvassa siis puisto kahdessa eri asussaan. Vitsit, olisi muuten pitänyt ottaa tänäänkin kuva. Nyt puistoa peitti valkoinen lumiharso.

2 comments

  1. Itse havahduin toissapäivänä kouluun kulkiessani, että joka ikinen kerta koulumatkat taittuu musiikit pauhaten korvilla. Päätin kävellä yhden matkan ilman kuulokkeita, ja huomasin, että musiikin puuttuminen antoi tilaa omille ajatuksille. On yllättävän mukava vain havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu, mitä näkee ja kuulee!

    1. Näin on, ja tekee välillä ihan hyvääkin olla ilman mitään ”tehtyjä” ärsykkeitä. Olla vaan ja kuunnella elämän ääniä. Vaikka musiikki on kyllä ihan parasta :)

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s