13.11. oli minulle kuin musta kolmannentoista päivän perjantai. En oikeastaan enää muista miten päivä alkoi, luultavasti ihan hyvin. Kymmeneltä minulla oli palaveri, jossa esittelin asiakkaalle projektin tuloksia. Palaverin jälkeen juttelin kollegoiden kanssa normaalisti. Kun palasimme toimistolle, esimieheni oli viimein saanut aikaa kahdenkeskiselle palaverille, josta oli ollut puhetta jo jonkin aikaa. Kuvittelin, että palaverin aiheena olisi tulevat projektit tai toimiston yleinen työilmapiiri, josta olin meilannut viikkoa aikaisemmin.

Kun istuin tuolille esimiestäni vastapäätä, tajusin oikeastaan heti, ensimmäisten sanojen tullessa ulos, mistä oli kyse. Ajattelin, että ei, ei siitä voi kuitenkaan olla kyse. Seuraavan kymmenen minuutin ajan minusta tuntui kuin olisin leijaillut katossa, ja katsellut jotain outoa näytelmää. Sanat “joten joudun irtisanomaan sinut tuotannollisista ja taloudellisista syistä” iskivät tajuntaani, saivat rintakehäni painumaan kasaan ja kirvoittamaan kyyneleet silmiini. Voi luoja, sain potkut! Minä, kokenut moniosaaja, jota ei ole koskaan irtisanottu. Joka ei ole koskaan ollut muutamaa päivää pidempää työtön. Minä, joka olen aina ollut ahkera, rautainen ammattilainen.

Minä itkin. Itkin esimieheni edessä. Isku kasvoihin oli niin kova. Se tuli yllättäen ja järkytys oli suuri. Olin toki huomannut, että töitä ei ollut yhtä paljon kuin aikaisemmin ja osa päivistä meni niin, että minulla ei oikeastaan ollut paljoakaan tekemistä. Mutta silti. Ilman mitään varoituksen merkkejä. Aamullahan olin vielä ollut yhden omistajan kanssa palaverissa eikä hänen kasvoiltaan näkynyt merkkejäkään tästä. Olen miettinyt, että voiko olla niin, että hän ei tiennyt asiasta. Ehkä. Neljän hengen yrityksestä minä oli ainoa työntekijä, muut omistajia.

En tainnut sanoa viidentoista minuutin irtisanomiskeskustelun aikana paljoakaan. Mietin vain, että mitä nyt. Mitä teen? Apua, olen työtön! Miten tulen toimeen, miten saan ostettua lapselleni vaatteita, jos jään työttömäksi. Ei minulle voi käydä näin! EI VOI!

Sanoin jääväni hetkeksi yksin ja soitin miehelleni. Kuulostin varmasti siltä kuin henkeäni olisi viety. Tiedättehän, sellaista ahdistavaa itkua, kun tuntuu, että ei saa henkeä ja kuolee siihen paikkaan.

Mies sanoi kai paljon, mutta hän sanoi myös, että hei, ehkä tästä aukeaa jotain uusia, parempia asioita.

Työssäolovelvoitteeni loppui samalla hetkellä, kun minut irtisanottiin. Kävelin työpisteelleni, laitoin takin päälleni, pakkasin laukkuuni tietokoneen ja muutaman lapun pöydältä ja sanoin kolmelle työkaverilleni (jotka tosin ovat toisessa firmassa töissä), että heippa, minä lähden nyt. Nopeat, itkuiset halaukset, ja jätin taakseni kolme hämmentynyttä ilmettä.

Vuosi sitten äitiyslomalta palattuani minut siirrettiin saman konsernin yrityksestä tähän, jossa kerkesin olla vuoden. Olen käynyt kahden kuukauden irtisanomisajallani toimistolla kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla vein tietokoneeni takaisin esimieheni ollessa paikalla ja toissapäivänä palautin pimeään toimistoon puhelimen ja avaimen. Kukaan oman työpaikkani kollegoista ei ole kommentoinut asiaa, ei ole laittanut sähköpostia tai kiittänyt kuluneesta vuodesta. Ilmeisesti on helpompi olla hiljaa. En ole nähnyt kahta kollegaani kahteen kuukauteen, sen yhden aamun palaverin jälkeen. Muista saman konsernin työkavereista ei ole kuulunut pihaustakaan, yhtä lukuunottamatta.

Minä haluan kuitenkin kiittää kollegoitani menneestä vuodesta, vaikka se päättyikin ikävissä merkeissä. Minulla oli kivaa, opin uutta ja minulla oli superkivat työkaverit siitä toisesta, samassa tilassa istuvasta firmasta. Ymmärrän, että irtisanominen ei varmasti tunnu kivalta toisestakaan osapuolesta, mutta en myöskään kiellä, etteikö minulle olisi jäänyt paska fiilis.

En muista siitä torstaista mitään. Tai no sen muistan, että kävin juomassa lasin viiniä, ja hain pikkutyypin päiväkodista silmät punaisena. Ei johtunut viinistä.

Aloin etsiä samana iltana töitä, ja lähetinkin ensimmäisen kiireellä tehdyn työhakemuksen klo 00.02. Sieltä ei koskaan kuulunut mitään.

Itkin seuraavat päivät. Heräsin aamulla tukka sekaisin, tein pikkutyypille aamupalaa, avasin tietokoneen ja aloin etsiä töitä. Joku ehkä voisi ajatella, että kun nyt kerta ollaan ilman töitä, niin voihan sitä hetken vaan olla. Mutta minun oli pakko löytää uusi työ, koska lainanmaksu. Koska järkytys. Koska ei nyt vaan voi olla ilman töitä. Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan. Itkin, ahdistuin, kirosin vanhan työpaikkani maan rakoon, muistelin sitä kaiholla, olin kateellinen työssäkäyville, nautin kotona olemista, petyin, koin positiivisia hetkiä, huusin miehelleni, huusin lapselleni, pyysin anteeksi, halasin, epäilin saavani enää koskaan töitä. Yritin jättää mennyttä aikaa taakseni. Luojan kiitos minulla oli kahden kuukauden irtisanomisaika, joten en joutunut ihan puille paljaille. Minulla oli myös tuttuja, jotka alkoivat vinkata minulle työpaikoista.

Luulin, että minun 15 vuoden alan työkokemuksellani saisin uuden työn heti. Tai ainakin parin viikon sisällä. Kävin ensimmäisissä haastatteluissa kahden viikon päästä siitä torstaista. Ne alkoivat positiivisesti, toisesta tarjottiin projektityötä ja toisessa pääsin seuraavalle kierrokselle. Ajattelin että kyllä tämä tästä, näyttää hyvälle. Työpaikkoja oli kuitenkin auki. En ottanut projektityötä vastaan, koska siinä oli tiettyjä epävarmuusasteita ja halusin kokopäivätyön. Kirjoitin ja lähetin työhakemuksia. Kolmannen haastattelukierroksen jälkeen tulleen Ei kiitos –viestin saatuani aloin tajuta, että ei tämä nyt olekaan niin helppoa. Lähdin sekavin tuntein lomalle Balille, reissuun jota oli odotettu ja joka olisi yksi valopilkku muun harmauden keskellä. Ja sitten olikin jo joulu.

Sen jälkeen rumba alkoi uudelleen. En tiedä, mitä työttömän elämä yleensä on, mutta itselleni päivät olivat työntäyteisiä. Okei, olihan hetkiä, kun saatoin vain olla, tuijottaa televisiota ja istua kahvilassa. Mutta työn hakeminen on kyllä kokopäivätyötä. On todella aikaa vievää hommaa etsiä töitä ja tehdä hakemuksia. Käydä haastatteluissa, antaa kaikkensa, kertoa joka kerta samat asiat, yrittää olla positiivinen ja kokea kerta toisensa jälkeen pettymyksiä. Kyllä se naista syö. Haastatteluiden aikana olen kuitenkin myös oppinut kehumaan itseäni ja nostamaan esille niitä asioita, jotka tuntuivat olevan tärkeitä kullekin haastattelijalle. Olen myös tavannut todella mukavia ja hauskoja ihmisiä, ja nähnyt monenlaisia hienoja toimistoja.

Onneksi minulla oli oma verkkokauppa, joka täytti osat päivistäni. Suunnittelin uusia julisteita, lähetin tilauksia ja mietin tulevia juttuja. Sillä ei kuitenkaan makseta asuntolainaa ja pikkutyypin päiväkotia. Ai juu, ja kuulin myös kysymyksiä, että onko pikkutyyppi nyt kotona, kun sinäkin olet. Ei, ei ole, päivät menevät kuulkaa työhakemusten tekemiseen ja haastatteluissa käymiseen. Että kyllä pikkutyyppi on ihan päivät hoidossa. Ohhoh, paska äiti.

Pari viikkoa sitten alkoi tapahtua. Sain ensimmäisen työtarjouksen. Olin helpottunut, mutta samalla hieman paniikissa. Kyseessä olisi mielenkiintoinen työ, mutta en ollut täysin varma olisiko se kuitenkaan se unelmien työ, jota minulla oli nyt ollut aikaa metsästää. Jotkut kun sanoivat, että nythän minulla olisi aikaa miettiä, mitä oikeasti halusin. Tehdä lopputyötä ja verkkokauppaani. Kyllä, onhan se niinkin, mutta ikävä kyllä todellisuus iskee, kun katsoo pankkitiliä. Ei minulla ole varaa miettiä, mitä oikeasti haluan. Ja toisaalta se mitä oikeasti haluan, ei ole mahdollista, koska sillä ei elä.

Kaksi kuukautta on mennyt hirveän nopeasti. Mitä ihmettä olen oikein tehnyt? Tuntuu, että ilman työtäkin päivät ovat menneet hurjaa vauhtia. En ole päässyt oikeastaan hengähtämään, rentoutumaan, miettimään missä mennään. Balilla toki tuli vain oltua, mutta puhunkin arjessa olemisesta. Kahviloissa hengaamisesta, tiskien jättämisestä altaaseen, tekemättömyyden nauttimisesta. Omien tunteiden tarkastelusta, siitä, miltä tämä kaikki minusta ihan oikeasti tuntuu. Okei, ihan tosi pahalta.

Tiistaina kävi kahdessa haastattelussa. Kummatkin vaikuttivat todella kivoilta paikoilta, mutta toinen nousi selvästi korkeammalle. Minulle tuli jopa tunne, että kaikista niistä avoimista “otamme pian yhteyttä” –paikoista tämä olisi se, jossa minä näin itseni tulevaisuudessa. Se oli yllättävä tunne, sillä haastatteluun mennessä tunnetta ei ollut. Mutta haastattelusta poistuessani se tunne oli ja pysyi.

Minun piti vastata jotakin tarjoukseen, jonka olin saanut edellisellä viikolla. Emme saaneet sovittua yhteistä jutteluaikaa, joten asia venyi. Minä aloin panikoida. Mitä jos en saakaan sitä työtä, jonka nyt halusin. Se olisi täydellinen minulle. Täydellisempi kuin mikään muu aikaisempi haastattelupaikka.

Tänään kävin aamulla taas yhdessä haastattelussa. Fiilis tapaamisen jälkeen oli hyvä. Parempi kuin monen muun haastattelun jälkeen. Kävelin Musiikkitalon kahvilaan tehdäkseni muutamia rästihommia ja avasin läppärin. Olin saanut sähköpostin, jossa luki “Työtarjous”.

Tänään iltapäivällä, toisena virallisena työttömyyden päivänä, minä allekirjoitin uuden työsopimuksen. En kerennyt ilmoittamaan itseäni työttömäksi enkä hakea rahaa kassasta. Kun sain sähköpostiini viestin, että työpaikka, jossa olin käynyt tiistaina haastattelussa, työpaikka, joka olisi täysin minun osaamistani vastaavaa työtä, työpaikka, jota en ollut vielä viikko sitten ajatellut omanani, olisi minun, koin välittömän helpottuneisuuden tunteen. Ilon. Ällistyksen. Epäuskon. Teki mieli nauraa, mutta olin sillä hetkellä kahvilassa, joten en kehdannut. Mutta tiedättekö, kaksi kuukautta sitten koin suuren järkytyksen, joka lopulta päättyi hyvin.

En sano, että hei, kyllä kaikki kääntyy lopulta hyväksi, koska ainakin itselläni alkoi toivo hiipua jossakin vaiheessa. Sanon, että hakemalla töitä se työ yleensä löytyy. Tiedän, että toiset lähettävät sata hakemusta eikä työtä siltikään löydy. Toiset käyvät yhdessä haastattelussa, ja saavat työn samantien. Minä kävin useassa haastattelussa ja lopulta sain työn, jonka voin sanoa olevan aikas täydellinen. Ei se ole se unelmien työ, joka minulla olisi delfiinien kouluttaja, mutta hei, kaikkea ei voi saada :)

13.11. oli paska päivä, mutta 16.1. oli hyvä päivä. Kahden kuukauden jälkeen minulla on taas työpaikka. Mahtava sellainen.

16 kommenttia

  1. Samoja fiiliksiä koettu täällä viime aikoina. Työskentelin projektissa, josta melko yllättäen päättyi rahoitus vuoden vaihteessa. Kesällä tehtiin vielä hankkeelle 3-vuotissuunnitelmia, mutta syksyn edetessä kävi yhä selvemmäksi, että mitään jatkorahoitusta ei aktiivisesti johtotasolla haettu kuitenkaan. Lähiesimies rauhoitteli koko joulukuun, että älä huoli, kyllä sinulle töitä järjestyy. No, eipä järjestynyt, ja työttömänä tässä ollaan vuoden vaihteesta oltu. Ei kauhean lämpimät fiilikset entistä työnantajaa kohtaan jääneet, mutta minkäs teet.

    Ensimmäinen kerta siis minullekin työttömänä, ja tässä taloustilanteessa on ollut aika ahdistavaa etsiä työtä, kun joka paikkaan on se 200 hakijaa. Vaikka tiedänkin olevani hyvä tyyppi ja tehokas työntekijä. Ensi viikolla menen ensimmäiseen työhaastatteluun. Työ olisi antoisaa, mutta kyseessä on lyhyempi pätkä. Eipä siinä, akateemisissa pätkätöissä sitä on tässä oltu jo pidemmän aikaa :) Onneksi ei sentään tarvitse kotona peukaloita pyöritellä, vaan henkireikänä on ollut kirjoitushommia toisia tulevaisuuden haaveita varten. Täytyy vaan toivoa, että jotain järjestyy pian, ne taloudelliset huolet itselläkin painavat kaikkein eniten tällä hetkellä. Ja tosiaan onnittelut sinulle uudesta työstä, voin vain kuvitella, miten huojentava tunne päästä taas töihin.

    1. Sehän se juuri onkin, kun tietää että on oikeasti tosi hyvä niissä hommissa mitä tekee ja sitten tuleekin yhtäkkiä tilanne, että kiitti vaan. Oli muuten aikamoista yrittää kehua itseään haastatteluissa, vähän tuli sellainen ”myyn tässä nyt itseäni” -fiilis, vaikka siitähän siinä onkin kyse :) Mutta nyt on tosiaan kyllä todella huojentunut fiilis.

      Mun mies tekee väikkäriä tutkijana, joten se on myös erittäin jees urasuunta, jos sitä harkitset! Mulla ei siihen riittäisi tahto :)

      Onnea ekaan työhaastatteluun!

  2. Mun puoliso oli jossain välissä viitisen kuukautta työttömänä. Se oli silloin 2008, kun alkoi taantuma.

    Se oli ihan kamalaa. Silloin. Sitten hän sai töitä. Itse asiassa hän olisi saanut töitä myös firmasta, josta sai potkut, mutta ei ottanut, kun sai paremman paikan.

    Opin siitä itsekin joitakin asioita: ensinnäkin sen, ettei irtisanotuksi tuleminen ole välttämättä henkilökohtaista (kuten ei selvästi sinunkaan tapauksessasi): miehen entinen duuni oli valmis ottamaan hänet takaisin. Varmaan sinunkin entisessä toimistossasi hiljaisuuteen vaikutti suurelta osin syyllisyys siitä, että hyvää työntekijää piti kohdella näin. Toisaalta ajan tuotua perspektiiviä olen huomannut, että työttömyys on ollut elämän kriiseistä pienimpiä, luultavasti myös miehelleni. Kolmanneksi olen jotenkin varautunut siihen, että joskus se voi osua omallekin kohdalle. Onhan se osunut monen niin paljon minua pätevämmänkin kohdalle.

    Kun luin tästä sun jutusta, en oikein tiennyt, miten kertoa nämä – menneisyyden kokemuksilla besserwisseröinti on vähän vastenmielistä. Samalla olin kuitenkin ihan varma, että sä saisit pian töitä. Et ehkä tunneissa, mutta aika nopeasti – ja niinhän siinä kävi.

    Onnea vielä ihan hurjasti uudesta työstä!

    1. Näinhän se on, ei se työttömyys mikään iso kriisi ole, mutta se vaan tuli jotenkin niin yllättäen, että siihen ei osaanut varautua. Ja ehkä tässä elämäntilanteessa, kun on pieni lapsi, se tuntuu entistä suuremmalta asialta. Ennen sitä olisi varmaan ollut niin rohkea, että olisi voinut jäädä freelanceriksi tekemään toiminimihommia. Mutta huh, nyt se tuntuu jotenkin pelottavalta.

      Kyllä mä kuulin aika monta kertaa, että kaikki päättyy oikein hyvin, mutta ei se tosiaan ehkä siinä tilanteessa paljon auttanut. Kaksi kuukautta on varmaan suht lyhyt aika hakea töitä, mutta kyllä se itsestä tuntui ihan ikuisuudelta :)

      Kiitos onnitteluista, meillä tulee muuten olemaan cv:ssä nyt yksi samanniminen firma :)

  3. Myös äiti on todellakin onnellinen tyttärensä puolesta. Miun mottonikin on KAIKKI JÄRJESTYY.

  4. Onnea uudesta työpaikasta! Asioilla on taipumus järjestyä. Kaksi kuukautta on kyllä huippunopea aika löytää uusia töitä, itse olin aikanaan vuoden työttömänä. Onneksi teillä pääkaupunkiseudulla on enemmän tarjontaakin työpaikoista, kun taas meillä Treella designhommat ovat melko lailla kiven alla.

    1. Kiitos! Näinhän se on, vaikka sitä ei aina uskokaan :) Joulukuu ja vuoden vaihde ei ole ilmeisesti kovinkaan hyvää aikaa hakea hommia. Ja totta kyllä, että Helsingissä on varmasti paremmat mahdollisuudet löytää hommia, onhan täällä näitä firmoja :) Onneksi löysit itsekin kuitenkin lopulta töitä, vuosi kuulostaa kyllä jo hurjan pitkältä ajalta.

  5. Onnea uuden työpaikan johdosta! Ymmärrän ahdistuksen yllättävän irtisanomisen tultua, mutta onneksi jaksoit olla aktiivinen ja sait nopeasti uuden hyvän työn. Itsestä kaikki on lopulta kiinni.

    Omalla kohdallani tuleva valmistuminen jännittää siinä mielessä, että onko töitä tai ainakaan tarpeeksi. Kesä nyt vielä menee, mutta entäs sen jälkeen. Pääkaupunkiseudulla olisi, sen tiedän. Mutta minkäs teet, kun perhe ei halua muuttaa (enkä varmaan kyllä itsekään). Reissuelämääkö sitten vain.. Noh, se jää nähtäväksi. Asiolla on kyllä tapana järjestyy. Tavalla tai toisella.

    1. Kiitos! Asioilla on tosiaan tapana järjestyä. Itse sitä toki toivoo, että ne järjestyisivät parhaimmalla mahdollisella tavalla :) Valmistuminen on aina vähän jännittävä juttu, mutta kyllä sitä varmaan keskimäärin valmistuneetkin töitä löytävät. Eikä ne kaikki parhaat paikat aina täältä Helsingistäkään löydy :)

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s