Mies lähti viideksi päiväksi Sveitsiin yhdistetylle loma-/työmatkalle. Meni neljä tuntia kaksin pikkutyypin kanssa ja löysin taas sen paskamutsin itsestäni, sen joka en haluaisi olla, mutta joka aina välillä olen. Menee vaan totaalisesti hermoo turhaan kitinään. Kun kaikki on hyvin, mutta silti mikään ei kelpaa. I know, kyseessä on 2,5-vuotias lapsi, jolla on uhma ja joka ei vielä osaa kertoa, mikä oikeasti harmittaa, mutta silti. No, ainakin naapurit tietävät, että joku harmittaa, koska kyllä musta ääntä lähtee.
Valeäiti kirjoitti erittäin hyvän postauksen aiheesta ”Löisinkö?”. Se oli niitä vertaistukipostauksia, joita lukee sydän muljahtaen. Reilut 100 kommenttiakin kertoo siitä, että muillakin on samanlaista, että muillakin menee hermo. Jes, ehkä en olekaan paska mutsi.
Muistan, että kun pikkutyypin synnyttyä luin jutun, jossa pieni poika oli menehtynyt romahtaneen lumiluolan alle päätin, että en koskaan huutaisi lapselleni. Rakastaisin ja suojelisin häntä niin, että hän ei koskaan joutuisi kestämään mitään pahaa. No eipä paljon päätös ole pitänyt. Olen huutanut enemmän kuin olisin koskaan halunnut. Olen kyllä toisaalta myös rakastanut enemmän kuin olisin koskaan kuvitellut.
Löisinkö? Joskus pahimpien hetkien jälkeen, kun olemme kummatkin rauhoittuneet, mietin olisinko voinut lyödä omaa lastaan. Voin kertoa, että pelkkä asian miettimien tuntuu ihan helvetin pahalta. Ei sitä voi oikein edes kuvailla. Oksettaa. Mutta missä menee raja? Valeäiti kysyi ”Miten lapsen vihainen, kovakourainen kantaminen jäähypenkille oikeastaan edes eroaa läimäisystä?”. Niin, kertokaapa se. No okei, ei kovakourainen kantaminen ole sama asia kuin lyöminen, mutta kyllä senkin jälkeen tekisi mieli ryömiä pieneen koloon ja läpsiä ihan itseään. Mistä se aggressio ihmisessä oikein kumpuaa? Miten 2,5-vuotias pieni ihminen voi saada aikaan tällaisia tunteita? Oikeuttaako potkiminen, tavaroiden heittäminen tai rimpuilu vaatteita pukiessa muka siihen, että nostaa lapsen kovakouraisesti talvihaalareihinsa? Miten sitä tajuaisi, että karkuun juokseminen vaatteita pukiessa on lapsen mielestä kiva leikki eikä perimmäisenä tarkoituksena ole varmaankaan vain ärsyttää äitiä?
Pikkutyyppi sanoi viime viikolla elämänsä ensimmäisen kerran minulle ”Älä huuda”. Halusin ehkä kuolla siihen paikkaan. Toivoisin, että se olisi ollut myös viimeinen kerta, kun kuulen hänen pienen viattoman äänensä sanovan nuo sanat, mutta pahoin pelkään että näin ei ole.
Onneksi hermojen menetys ja huutaminen ovat kuitenkin pieni osa niitä yhteisiä hetkiä, jolloin myös rakastan, halin, pusuttelen, silittelen, kutittelen, leikin junalla tai vain olen, ihan vierellä. Mielestäni huutamisen jälkeen tärkeintä on selittää syy huutamiselle ja pyytää anteeksi. Ja ehkä vielä tärkeämpää on antaa anteeksi itselleen. Kukaan ei ole täydellinen.
Eikä kukaan kestä, jos ei saa joskus omaa aikaa. Sen jälkeen kaikki tuntuu taas ainakin jonkin aikaa helpolta. Sain omaa aikaa tänään, kun pikkutyyppi meni yöksi ukkinsa luokse. Kävin uimassa, ah, mahtavaa istua saunassa ja vain olla. Kävin ihan yksi ruokakaupassa ja ostin kallista pallasta. Söin sen katsoen samalla Arrow-sarjan uusimman jakson, ihan yksin. Päätin tehdä jotain ex-tempore ja sain peruutuspaikan Svenska Teaternin Mamma mia -musikaaliin. Laitoin korkokengät jalkaan, nousin ratikkaan ja tilasin paikan päällä väliaikatarjoilun. Pysyin edelleen ”100 päivää ilman alkoholia” -päätöksessäni enkä juonut väliajalla lasia kuohuvaa. Vaikka ymmärsin ruotsinkielisestä musikaalista noin 10 %, nautin siitä suunnattomasti; kylmänväreet kulkivat pitkin kroppaa monesti 2,5 tunnin aikana. Valtavan lahjakkaita ihmisiä, tuttu tarina ja upeaa musiikkia. Kotiin tullessa olo oli rentoutunut ja inspiroitunut. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, että pitäisi käydä enemmän konserteissa, koska niistä minä saan virtaa.
Ja nyt on jo ikävä pikkutyyppiä.
Ääniala 