Se kävi ihan yllättäen. Nepalilaisessa ne jättävät laskun kanssa vanhemmille käärekarkit ja lapselle tikkarin. Sujautan sen aina laukkuun eikä pikkutyyppi edes oikein ole vielä ymmärtänyt mistä on kyse.

Pari viikkoa sitten pikkutyyppi istui laukkuni vieressä ja piti vihreää tikkaria kädessään.

”Äiti, mikä tämä on? Minä tykätä.”

”Se on… sellainen äidin juttu, älä ota sitä.”

Raps, raps, plurps. Tikkari oli suussa. Ei, ei, ei!!!

tikkari1

Pikkutyyppi ei kohta kolmen vuoden elämänsä aikana ole vielä koskaan syönyt karkkia. Olen sanonut myös isovanhemmille, että karkkia ei saa antaa. Suklaata olen antanut, mutta oma rajani menee karkkikarkissa. Nyt meni karkkineitsyys, täytyy sanoa, että tuntui pahalle. Varmasti monelle pikkujuttu ja karkkia on annettu jo paljon aikaisemmin, mutta kun halusin niin pitää edes yhden periaatteen. On niin paljon helpompaa käydä kaupassakin, kun ei tarvitse pelätä, että karkkihyllyn edessä alkaa raivoaminen. No, meillä raivo alkaa toisinaan siitä, että ei saa heti banaania.

Ilmeistä päätellen tikkari maistui hyvälle :) Karkkia ei ole enää sen päivän jälkeen ollut laukussani, ksylitolipastillit ovat meidän laukkukarkkimme.

tikkari2

tikkari3

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s