Okei. Käytiin siis Päivä Tukholmassa -reissulla Junibackenissa, siellä Astrid Lindgrenin satutalossa, josta olin lukenut kehuja aika monista blogeista. No, olen löytänyt blogeista paljon uusia juttuja, mutta välillä ei oikein tiedä, että kehutaanko niitä sen takia, että ne ovat yhteistyöjuttuja vai ovatko ne ihan aidosti hyviä juttuja.
Ihan ensimmäiseksi neuvon, että älkää koskaan menkö Junibackeniin heti aamulla, siis ainakaan kesällä. Koska jonot. Todella isot jonot. Koska ihmisruuhka. Sisäänpääsyjonossa olimme noin puoli tuntia. Mietimme hetken jonossa oltuamme, että pitäisikö vain lähteä ensin käymään keskustassa ja palata iltapäivällä takaisin. Mutta jonossa kun jo olimme, niin mentiin sitten sisään. Saimme lipun mukana paperin, jossa oli sisäänpääsyaika satujunaan. 12.30. Siis noin puolentoista tunnin päästä. Olimme aluksi hieman hukassa, että mihin ensimmäiseksi pitäisi suunnata, ja koska kaikki näyttivät menevän ensimmäisestä ovesta sisään, menimme mekin. Huone oli pieni ns. sisäleikkipuisto, johon oli rakennettu ympäristöjä Astrid Lindgrenin saduista; mm. Vaahteramäen Eemeli, Katto-Kassinen, Mikko Mallikas, Viiru ja Pesonen ja Masa Mainio.
Tungos oli käsittämätön. En pysty ymmärtämään, kuinka niin pieneen tilaan päästetään sellainen ihmismäärä. Luulisi sen olevan turvallisuusriski. Siellä sai oikeasti silmä tarkkana seurata, että missä oma lapsi on. Minä olen pieni ja nopea, mutta hei, lapset ovat huippunopeita.
Koska ihmisiä oli paljon, en pystynyt itse keskittymään mihinkään muuhun kuin pitämään silmällä pikkutyyppiä. Muutaman epätarkan kuvan sain napsittua, mutta niissäkin on niin paljon ihmisten päitä ettei niistä saa oikein minkäänlaista kuvaa paikasta. En pystynyt itse nauttimaan selvästi hyvin visuaalisesta ja hienosti rakennetusta tilasta eikä pikkutyyppikään tuntunut paikassa viihtyvän. Ei siellä kertakaikkiaan ollut tilaa leikkiä.
Poistuimme siis ensimmäisestä kaaoksesta. Seuraava huone oli kirja/lelukauppa, joka vaikutti todella monipuoliselta. Siellä oli tilaa hengittää. Emme kuitenkaan aikoneet ostaa mitään, joten siirryimme eteenpäin tilaan, jossa on tällä hetkellä meneillään Muumit Junibackenissa -näyttely. Sinne on rakennettu mm. Muumitalo, metsä polkuineen, karuselli, leirinuoto, suuri vuorenrinne liukumäkineen sekä uimahuone.
Ihan rehellisesti sanottuna siellä ei päässyt eteenpäin. Pikkutyyppi halusi laskea liukumäestä, ja sai toisen lapsen päälleen. Leirinuotiolla hän malttoi leikkiä hetken ja Muumitalon teatteriin hän kiipesi muutamiakin kertoja. Hieno tila, mutta ei sillä ihmismäärällä. Miehen kanssa pudistelimme vain päitämme ja ihmettelimme paikan huonoa organisointia. Olisiko kenties mahdollista päästää sisään kerralla vähemmän ihmisiä niin paikasta voisi nauttiakin?
Kello taisi olla tässä vaiheessa 11.30. Meillä oli siis tunti aikaa satujunaan. Päätimme mennä ravintolaan ja löysimme tyhjän pöydänpätkän, jossa joimme mehut ja söimme kakut. Ravintolan jälkiruokavalikoima oli ainakin monipuolinen, ruoan laadusta en osaa sanoa. Jälkiviisas on hyvä olla, mutta ravintolassa olisi kyllä kannattanut syödä niin olisi ehkä kestänyt paremmin sitä ihmismäärää.
No, nyt siihen hehkutusosaan, sillä kyllä tästäkin paikasta sellainen löytyi. Jokainen saa tosiaan ajan, jolloin satujunaan tulee saapua ja kas kummaa, jonossa ei ollut kuin muutama ihminen. Hei, näin se pitääkin hoitaa!
Satujuna oli mahtava; visuaalinen ja upeasti toteutettu kaikkine kattojen yllä lentämisineen. Kopioin alla olevan tekstin Junibackenin sivuilta, se kertoo mistä on kyse:
Satujuna lähtee Vimmerbyn asemalta ja vie fantastiselle matkalle Astrid Lindgrenin kertomuksiin. Odotettavissa on sanoin kuvaamattoman hieno ja monia tunteita herättävä matka. Kuvittaja Marit Törnqvist on toteuttanut tämän satumaisen matkan leijuvassa junanvaunussa yhteistyössä Astrid Lindgrenin ja taitavien käsityöläisten kanssa. Matka alkaa Marikin luota ja jatkuu Kissankulmaan, jossa Eemeli on vetänyt Iidan lipputankoon. Sitten lennetään Vasastanin kattojen yli suoraan Katto-Kassisen kotiin, joka on täynnä kaikenlaisia vempaimia. Sitten kutistutaan yhtä pieneksi kuin Pekka Peukaloinen ja käydään tervehtimässä Ronja Ryövärintytärtä. Matka päättyy Nangijalaan Leijonamielen veljesten luokse. Selostuksen voi kuunnella ruotsin lisäksi suomeksi, englanniksi, saksaksi tai venäjäksi.
Junassa sai istua rauhassa ja katsella ohikiitäviä maisemia. Meille sanottiin, että juna saattaa olla lapsille paikoittain hieman pelottava ja kyllä, ainakin meidän kolmevuotias sanoi välillä pelkäävänsä ja painoi päänsä kainalooni. Myös itse koin vilunväreitä, kun näin Katto Kassisen lentävän kattonsa yllä. En tiedä miksi, mutta Katto Kassinen on pelottanut minua aina, näköjään siis vielä aikuisenakin. Huh.
Satujunassa saa käydä vain kerran, mikä on harmi, sillä se on todella hieno. Jos joskus annamme Junibackenille toisen mahdollisuuden, voisimme ihan hyvin skipata kaiken muun ja käydä vain juna-ajelulla.
Meidän vierailumme Junibackenissa ei siis ollut kaikista miellyttävin. Suosittelen käyntiä ruuhka-aikojen ulkopuolella, jolloin satumaailmasta voi oikeasti nauttiakin. Sillä hienohan se paikkana on, meillä ei vaan tykätä täyteen ahdetuista paikoista, joita ei ole mietitty käyttäjän kannalta loppuun asti.
Ääniala 