Tiedättekö mitä? Mun teki mieli käydä asuntomessuilla. Aika simppeli mieliteko, eikö? Mutta…

Olisin tietysti ottanut mukaan kamerani. En siksi että voisin jälkeenpäin katsella kuvia inspismielessä vaan siksi, että voisin kuvata kivoja sisustuskuvia blogiin. Koska pitäähän blogin olla ajankohtainen. Kamera kaulassa ei kuitenkaan olisi tullut kiinnitettyä huomiota kokonaisuuteen tai ylipäänsä hetkessä elämiseen. Olisin kulkenut messut läpi päämäärättömästi niistä jälkikäteen mitään muistamatta. Ai mutta joo, olisihan mulla sitten ollut ne kuvat.

kesa1

Olen viime aikoina miettinyt, millaista on niiden ihmisten elämä, joilla ei ole blogia tai monta kertaa päivässä päivittyvää Instagramia. Tai jotka eivät seuraa blogeja ja ylipäänsä somea. Voisin kuvitella sen olevan ihanan rentoa, kun ei olisi koko ajan kännykkä kädessä. Voi keskittyä hetkeen ja… No, eiköhän sellaisillakin ihmisillä ole ne omat ongelmansa.

Tämä kesä ei ole ollut minun parhaimpia kesiäni. Olen ollut jopa hieman onneton. Tänä kesänä olen ajatellut myös liian monta kertaa olevani huono äiti. Kesän aikana on nimittäin tullut huomattua kuinka paljon kamera vie aikaa. Se on kuin kännykkä, jota tulee räplättyä liikaa.

Some on alkanut täyttää päätä niin paljon, että se, siis some, on alkanut pursuta korvista ulos. Some väsyttää. Tietokone väsyttää. Olen monesti jotain kuvaa ottaessani tajunnut, että tämä tuli otettua vain blogin takia. Blogin, jonka pitämisestä en saa minkäänlaista korvausta. Niin typerää, niin typerää!

Olen lopettanut lähes kokonaan Facebookin käytön. Mietin blogin lopettamista viikoittain. Siitä jäisi vapaata aikaa monta tuntia viikossa eikä kameran kanssa tulisi heiluttua niin usein. Otan toki kuvia vain ihan muistoksi itselleni, pikkutyyppi kun on vain kerran pieni. Ja minulla on huono muisti. Todella huono. Ja tykkään ihan oikeasti valokuvata! Mutta se ruokakuva, joka päätyy blogiin? Oikeasti, ei varmaan elämä kaadu siihen, jos en muista mitä söin vuosi sitten.

Blogin lisäksi on tosiaan se Instagram. Miksiköhän oma elämä pitää näkyä somessa? Mitä minä oikein luulen saavuttavani sillä, että raportoin elämääni muille? Tuntemattomille ihmisille. Ei elämässäni ole mitään luksusta, joten ihmettelen, että joku edes seuraa tiliäni. Minä katselen mielelläni muiden kauniita kuvia, mutta ei meiltä kyllä löydy täydellistä sunnuntaibrunssipöytää vaikka kuinka yrittäisi. Ihan rehellisesti: En tiedä kysymyksiin vastauksia. Kovasti olen kyllä yrittänyt niitä miettiä. Tiedän että some on tätä päivää, ja olen ollut somessa mukana sen alkuajoista lähtien. Se kuuluu myös työhöni, en pysy ajan tasalla, jos en ole netissä. Mutta ehkä siksi se välillä tursuaa nenästä, korvista ja silmistä.

Blogi on minulle tietysti myös päiväkirja, johon voin palata myöhemmin, mutta toisinaan se on taakka, josta haluaisin päästä eroon. Nuorena kirjoitin kyllä usein päiväkirjaa, mutta silloin ei ollut lasta, miestä eikä töitä.

Bisnes-mielessä Facebook ja Instagram ovat minulle tärkeitä, mutta niille pitäisi löytyä enemmän aikaa. Koska käytän henkilökohtaisessa elämässäni paljon somea, ei ”bisnes”somelle jää tarpeeksi aikaa.

Ja sitten on se somen seuraaminen. Jos olen päivänkin avaamatta Instagramia tai Bloglovinia, tulee ahdistus kun näkee lukemattomat postaukset ja katsomattomat kuvat. Naurettava, typerä, energiaa vievä ahdistus.

Tämäkin kirjoitus olisi voinut jäädä tekemättä (niin, joku siellä varmasti on kommentoimassa: ”no, miksi et jättänyt”). Olisin voinut nukkua. En nukkunut, kirjoitin tämän sängyllä maaten, kuunnellen alakerrassa lapsen ja miehen junaleikkejä.

Hävettää. Hanki elämä, sanoisin itselleni, jos en sitä jo tietäisi. Yritä nauttia hetkistä, äläkä ahdistu, vaikka et muistanut kuvata niitä.

Kyllä on ihmisellä kamalia ongelmia.

pihlis_3

——–

Jätin asuntomessut tänä vuonna käymättä. Olen jättänyt kameran kotiin joka päivä viimeisen viikon aikana. Ette ehkä voi kuvitella kuinka vaikeaa se on ollut. Käsi hipaisee kameran remmiä, irrotan otteen, mutta mietin, että mitä jos se yksi, vuoden paras otos, jääkin tämän takia ikuistamatta. No, ei ole jäänyt.

Tästä huolimatta aion postata seuraavina viikkoina kuvia kesän purjehdusreissustamme, koska purjehdus on kivaa.

Olen analysoinut, että tämä ahdistus johtuu myös kesästä, joka ei ole tarjonnut kovinkaan montaa aurinkoista päivää. Olen kesäihminen, tarvitsen lämpöä ja valoa!

Siksi eilinen olikin ehkä kesän paras päivä. Aurinko paistoi, purjehdimme Suomenlahdella, rantauduimme Pihlajasaareen, kävimme täpätäydessä ravintolassa syömässä ja leikimme pikkutyypin kanssa hiekkarannalla. Oli ihanaa.

Kaikki kuvat on otettu kännykällä, ei järkkäriä.

pihlis_1

pihlis_2

P.S. Kallioon on avattu kiva uusi kahvila, IPI Kulmakuppila. Käykää, ihan kuin olisi ulkomailla, vaikka ei tässä kotimaassakaan mitään vikaa ole.

P.P.S. Tämä oli avautuminen. Blogi on minulle paikka, jossa voin avautua. Välillä valitan, välillä kehun, välillä vaan avaudun. Tekipä hyvää. Lähden jätskille.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s