Julkaistu alunperin Kaupunkininjoissa.
Joka joulu. Joka kerta ihan jotain muuta kuin piti. Joka kerta päätän, että ensi vuonna osaan. Ja joka kerta siitä tulee ihan yhtä kaamea. Paitsi vuonna 2013, silloin olin melkein tyytyväinen.
Olen hyvä monissa asioissa. Mutta olen myös tosi surkea monissa asioissa. Leipominen on yksi niistä. Ja varsinkin piparkakkutalon tekeminen.
Piparkakkutalo kuuluu omiin jouluperinteisiini, se jotenkin aloittaa joulunodotuksen. Olen tehnyt juuri ja juuri kasassa pysyvän piparitaideteoksen ainakin jo kymmenen vuotta. En tajua, mikä siinä on niin hemmetin vaikeata. Johtuuko lopputulos välineistä, uunin liiasta kuumuudesta, valmiista sokerikuorrutteesta vai ihan vaan osaamattomuudesta? En myöskään ymmärrä, miksi sitä pitää laittaa omat hermonsa koville joka joulu. Jonkun piparkakkutalon takia. Ehkä oma täydellisyyteen pyrkivä egoni ei vaan pysty antamaan periksi. Että kyllä minä vielä ensi vuonna näytän.
Ja kyllähän minä näytän. Ajatus ja idea ei vaan oikein kohtaa toteutusta. Tänä vuonna päätin tehdä taas jotain erilaista. Pirkan piparkakkukaupunki näytti helpolta, koska siinä ei ole kattoa, joka aiheuttaa aina ongelmia. Se katto ei vaan pysy paikoillaan, ei vaikka väliin tunkee kiloittain sitä ”älä-polta-sormiasi-sokerissa-poltit-sitten-kuitenkin”-sokeria.
Mutta hei, koska ei onnistu, niin ei onnistu. Minähän kun en mitään kaavoja käytä, ei, minä leikkaan taikinasta ihan omat palaset. Tänä vuonna pakastekaukalosta käsiin osui lisäksi Myllyn paras -piparitaikina, jossa luki ”uudistettu taikina”. No, eihän se taikina pysynyt kasassa, se vain repeili, kun yritin sitä kaulia. Huomasin vasta jälkikäteen, että taikina oli laktoositonta eli voipi olla, että repeily johtui siitä. Mutta mistäs minä sen olisin tiennyt. Nyt pipariukon ja -akan jalat ja kädet osoittivat minne sattui, kun yritin niitä painella vartaloon kiinni.
Kasaamisvaiheessa kaupungin toinen pitkistä julkisivuista katkesi, joten nyt seinä on kuin maanjäristyksen jäljiltä. Että nyt mentiin kyllä niin toiseen suuntaan kuin ne Pinterestin täydelliset piparkakkutalot, joita kaikki ihanan täydelliset kotiäidit tekevät ja joiden ympärillä lapset leikkivät piirileikkiä täydellisesti sisustetussa kodissa. Huoh.
Mutta hei, vaikka piparkakkutaloni epäonnistuvat vuodesta toiseen, onhan se valmis talo/linna/mikälie aina sellainen tunnelmanluoja, kun sen sisälmyksiin tunkee tuikkukynttilän. Tuosta piparkakkukaupungista heijastuu vieläpä kaiken lisäksi kaunis varjo seinälle, joten pimeässä joulukuun illassa voin tuijotella piparin sijaan varjoja ja ajatella, että onpa ihanan täydellinen piparkakkukaupunki.
Ensi vuonna palaan taas kattoversioon, pitäisiköhän kokeilla vaikka Ryhmä Haun vahtitornia…
Alla omia piparkakkutaideteoksiani vuosilta 2008-2014. Hyvää itsenäisyyspäivää!
Ääniala 