Julkaistu alunperin Kaupunkininjoissa
No, itse asiassa en kyllä edes muista soiko ravintola Ö:ssä taustamusiikkia pari viikkoa sitten, kun Lissun kanssa päätimme tehdä Tallinnan reissusta budjettihotelli- vs. luksusravintola -matkan. Kun mietin mihin ravintolaan menisimme, klikkasin itseni Viron 50 parasta ravintolaa vuonna 2016 -sivustolle. Lissu bongasi listalta Fabrikin, jossa kävimmekin sitten seuraavana päivänä, ja minä yritin päättää oman suosikkini. Jos olisi ollut kesä, olisin valinnut ravintola NOA:n, sillä kävimme siellä perheen kanssa kesällä ja paikkahan on mitä upein. Arkkitehtuuri, ympäristö, näkymät, ja no, ruoka tietysti.
Koska listan ykkönen ei sijainnut Tallinnassa, valitsin kolmosen. Ö:ssä olen käynyt myös aikaisemmin, syksyllä 2011. Silloin söin tartarpihviä ja jotain raakaa kalaa, ja taisin viikko sen jälkeen tehdä positiivisen raskaustestin. Hirveä spekulaatiohan siitä alkoi, kun eihän nyt raskaana voi syödä raakaa lihaa tai kalaa. O-ou. No, tehty mikä tehty, ja ihan terve poikahan sitä sitten seuraava kesänä syntyi.
Nämä ”paremmat” ravintolat ovat aina vähän sellainen kaksipiippuinen juttu. Monesti on niin, että joku palanen kokonaisuudesta ei vaan toimi. Valitsen yleensä tällaisen ravintolan miljöön perusteella. Mitä hienompi sisustus ja miljöö, sitä kivempi kokemus. Tässä ensimmäinen pointti siihen, että minusta ei koskaan tulisi ruokabloggaria. Kun pitäisi kai valita ravintola sen ruoan perusteella.
Muistan kuinka Lontoossa häämatkallamme vuonna 2009 illastimme Gordon Ramsayn Michelin-tähden ravintolassa Hotelli Claridge’ssa. Gordon oli siihen aikaan THE julkkiskokki, joten tokihan nyt piti nähdä, mistä on kyse. Palvelu oli täydellistä. Tarjoilijoita oli varmaan kuusi: leivänkantaja, viininlaskija, ruoan esittelijä, ruoan tuoja ja mitä vielä. Miljöössä oli menty niin överipäähän kuin mahdollista. Valkoiset pöytäliinat, kristallikruunut ja pianomusiikki eivät ikävä kyllä kuitenkaan poistaneet sitä tosiasiaa, että ruoka ei ollut mitenkään ihmeellistä. Melkein jokaiseen ruokaan oli tungettu pekonia. Pekonia!
Kun täytin kolmekymmentä vuonna 2006, kävimme syömässä Chez Dominiquessa, jolla oli kaksi Michelin-tähteä. Ravintola taisi olla siihen aikaan Suomen ainoa omassa kategoriassaan. Skandinaavinen vitivalkoinen sisustus, suomalainen hieman vakavamielinen palvelu ja kauniit pienet ruoka-annokset tekivät kokemuksesta suht täydellisen. Mutta muistan kyllä, että silloinkin ihmeteltiin täytyykö noita tarjoilijoita olla noin monta.
Mieleen on jäänyt vuosien varrelta myös Helsingin Ravintola Palace (tarjoilija asetteli lautasliinan polvilleni, kun palasin vessasta), Barcelonan Gaig (Michelin-tähti ja miljoona tarjoilijaa) ja Berliinin Grace (ehkä täydellisin miljöö). Tästä voisi päätellä, että Michelin-tähti = hirveä määrä tarjoilijoita.
Palataanpa takaisin Ö:hön. Ruoka oli toki hyvää, varsinkin alkuruoaksi tarjoiltu hirven tartarpihvi ja pääruokana ollut viiriäinen. Ennen alkuruokaa pöytään tuotiin myös keittiömestarin tervehdys, mutta ei ole kyllä mitään muistikuvaa, että mitä siinä oli. Jotain kalaa ja lihaa. Toinen hyvä pointti siihen, miksi minusta ei tulisi koskaan ruokabloggaria. En muista ruokia.
Viiden ruokalajin menu oli tervehdyksineen ja yllätyksineen kahdeksan ruokalajin menu. Tämä on aina se hauskin ja odotetuin juttu näissä kalliimmissa ravintoloissa – mitäköhän sieltä tällä kertaa tulee vai tuleeko mitään.
Palvelu ja ruoka olivat siis vähän parempaa keskitasoa, miljöö ja ruoat visuaalisesti kauniita. Parasta oli jälkiruoan kanssa tuotu havulta tuoksuva koriste, joka höyrysi kuin hiilihappojää. Se oli ehkä kauneinta, mitä on viime aikoina tullut nähtyä.
Vaikka kokonaisuutena Ö oli sitä luksusta, jota tulimme budjettihotellin vastapainoksi hakemaan, pidimme silti enemmän seuraavan päivän lounaspaikasta Fabrikista, joka tosin sekin löytyy tuolta Viron parhaiden ravintoloiden listalta, sijalta 13.
Ääniala 