Paska mutsi

Julkaistu alunperin Kaupunkininjoissa

Mietin tosi pitkään tämän tekstin julkaisemista, mutta tänä aamuna luin hyvin nukutun yön jälkeen Saaran kirjoituksen, ja sain siitä sellaista vertaistukea, että menköön. Ei ehkä täysin sama asia, mutta sinne päin. En ole tosin ihan varma, miten tämän saisi liittymään blogin ninjateemaan, mutta ehkä meillä vahvoilla ninjaäideilläkin on vapaus olla välillä ei-niin-vahvoja.

Sanotaanko vaikka näin, että viimeisen kolme vuoden aikana on mennyt roskiin kaikki ne oletukset äitiydestä, mitä itselleni kerrytin 36 vuoden aikana. Minunhan piti olla se täydellinen vaaleansinisessä pumpulissa leijuva äiti, joka olisi aina läsnä eikä koskaan huutaisi tai mäkättäisi mistään. Leikkisi tuntikausia, laulaisi joka ilta tuutulaulun, veisi lasta museoihin ja kasvattaisi hänestä toisia arvostavan ihmisen.

Pikkutyyppi oli toivottu ja rakastan häntä ”to the moon and back”, mutta keskimäärin kolme kertaa päivässä tunnen ihan hemmetinmoista riittämättömyyden ja itsekkyyden tunnetta. Kuulen sanovani jatkuvasti ”odota, ei, älä tee noin, odota hetki, odota nyt HETKI, eikö äiti sanonut että noin ei saa tehdä”. Se on aika kuluttavaa.

Tiedättekö, kun tunnen äitejä, joilla on aikaa. Joiden mielestä vauva-aika oli parasta elämässä eivätkä he voi ymmärtää, että lapsen kanssa voisi olla rankkaa. Minusta vauva-aika oli aika syvältä, ja se vaikutti myös parisuhteeseen.

Kun on elänyt 36 vuotta niin, että on voinut mennä miten lystää, milloin vaan, tuntuu nyt välillä kuin olisi kahle jalassa. Tuntuuko 21-vuotiaista äideistä koskaan samalta? Joku voisi tähän todeta, että voihan sen lapsen ottaa mukaan vaikka mihin, mutta en ole sellainen äiti, joka vie lapsen kello 21 viinibaariin. Vaikka joskus sainkin katseita, kun imetin lastani kesällä viinibaarissa viinilasi edessäni.

Mutta kun pikkutyyppi ei ole niitä rauhallisimpia lapsia. Hänellä on energiaa vaikka muille jakaa. Pelkästään kahvilassa käyminen on välillä ihan perseestä. Menee 5 minuuttia, kun pulla on syöty, ja sitten alkaa juoksu tai tuolilla venkoilu. Viime aikoina olen ihan reippaasti työntänyt nenän eteen puhelimen ja Ryhmähaun. Joudunpahan nauttimaan tekemättömyydestä, kun ei voi räplätä puhelinta, koska sen on vallannut kissoja pelastavat koirat.

Mutta joku museo. Tai parempi illallinen. Ei mitään jakoa. Nauttisin niistä niin paljon, mutta en jaksa lähteä paikkoihin, joissa tiedän juoksun ja  ”ei, älä tee tuota” -komentojen alkavan. Olisi niin kivaa vaan olla kivasti ja nauttia yhteisistä hetkistä. Jep, tiedän, että kyseessä on lapsi. Silti.

Paska mutsi minusta tulee siinä vaiheessa, kun omaa aikaa ei ole. On perus työpäivä, oma yritys (josta toki pidän paljon, se on henkireikä, you know), kuoroharrastus (toinen henkireikä) ja lopputyön kirjoittaminen (ei kovin hyvä henkireikä). Lapselle pitäisi jäädä aikaa klo 17-21 välillä. Mutta paska mutsi kun olen, en edes jaksa leikkiä. Oikeasti, siinä vaiheessa kun Rolle, Vainu ja Kaja lähtevät pelastamaan kissaa puusta kymmenettä kertaa, voi jessus. En olisi koskaan voinut kuvitella, että en olisikaan leikkivä äiti, mutta sellainen minä kai sitten olen. On sydäntä särkevää kuunnella pienen ” äiti tuu leikkimään” -pyyntöjä, jota korostaa pieni lämmin käsi, joka vetää minua kohti leikkejä. Ja minulla pyörii päässä vain kaikki muut miljoonat asiat. Kyllä minä paljon leikin, mutta en rehellisyyden nimissä jaksa istua puoltatuntia pidempään lattialla. Voi tietysti miettiä, että mistä pikkutyyppi on saanut oman malttamattomuutensa. Jep.

Olen aina ollut ihminen, jolla pitää olla koko ajan jotain työn alla. Enkä tule varmasti koskaan muuttumaan. Vaikka lapsi on ykkössijalla elämässäni, haluan siinä olevan myös muita asioita. Ja siksi välillä ärsyttää, kun pitäisi leikkiä, vaikka pitäisi tehdä muita asioita. Saara puhui intensiivisyydestä. Kyllä, se on tunne, että lapsi on koko ajan iholla. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Se on rankkaa.

Haluan olla pojalleni paras äiti, mutta en yletä niihin odotuksiin, joita minulla on äitiydestä. Koska se hemmetin oma aika, jota arvostan nykyään kyllä ihan toden teolla. Ah, tarvitsisin ainakin viikon lomaa. Mikä auttaisi ehkä kaksi viikkoa. Koska ei lomaakaan voi laittaa säästöön.

En tajunnut, että äitiys voisi olla näin rankkaa. Eikä siihen auta yhtään ne ”lapsi on niin vähän aikaa pieni, kyllä nyt kannattaa yrittää jaksaa ja nauttia siitä”. Miten tunteet voivat olla niin ristiriitaisia? Rakastaa ihan hemmetisti, mutta välillä on niin ihanaa olla yksin, ettei edes ajattele lasta.

Välillä mietin olenko ollenkaan ansainnut olla äiti. Ja silloin tekee mieli itkeä. Tiedän, että en ole yksin ajatuksieni kanssa, tähänkin maahan mahtuu satoja äitejä, joilla on rankkaa, mutta kun ei ole ketään, jolle näitä asioita purkaisia. Koska siinä vaiheessa, kun haluaa avautua, tuntee epäonnistuneensa ja hävettää. Joten on mieluummin ihan hiljaa ja patoaa kaikki tunteet sisälleen. Ja sitten itkee yksin Stockan vessassa, kun maailman ihanin pieni poika leikkii leluosastolla hymy kasvoillaan. Tähänkö olen tullut neljänkympin kynnyksellä?

Kun soppaan lisää vielä sen, että tuntee epäonnistuneensa äitini, kun lapsi ei osaa 3,5-vuotiaana kirjoittaa omaa nimeään tai piirtää omaa perhettään. Silloin ei muista sitä, että lapsi osasi puhua todella pienenä, ja osaa ihan pirun vaikeita sanoja. Ja näyttää siltä, että se on perinyt miehen aivot. Mutta eikös silloin pitäisi alkaa opetella kirjaimia ja lukemista ja piirtämistä ja matemaattisia kaavioita… Ai niin, ja askartelevasta naisesta on tullut ei-askarteleva äiti. Ihan paska mutsi.

Paskan mutsin tekee hyvää välillä nukkua, jolloin siitä tulee taas maailman paras äiti. Ainakin vähäksi aikaa. Tiedän olevani hyvä äiti, koska minun sylini on aina avoin, siitä en ole lipsunut. Rakastan, suukottelen, leikin lentokonetta ja ainakin yritän olla läsnä. Mutta kun sitten on niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli paiskata ulko-ovi kiinni ja olla ihan yksin.

Kertokaa nyt joku, miten te tasapainoilette paskan mutsin ja maailman parhaan mutsin välillä?