Se oli jotain niin kaunista

Julkaistu alunperin Kaupunkininjoissa

En tykkäisi jalkapallosta. Jääkiekko ehkä menisi. Koripalloon ei ole pituutta. Musiikista tykkään. Laulua rakastan. Valitaan siis se. Pikkutyypin harrastukseksi.

Olen laulanut koko ikäni, mutta se on aina pysynyt harrastuksena. Olen toki esiintynyt ja pitänyt oman konsertin, suorittanut laulututkintoja ja ollut mukana satuoopperassa. Elämä on kuitenkin tuonut eteen myös muita juttuja kuin musiikin eikä musiikista ole koskaan tullut ammattia.

Musiikki ja erityisesti laulaminen ovat kuitenkin antaneet minulle todella paljon. Siksi haluan myös poikani saavan kokea sen tunteen, jonka laulaminen saa aikaan. Aloitimme lauluopettajani pitämällä laulusuzukitunnilla pikkutyypin ollessa kolmen kuukauden ikäinen ja siitä lähtien laulutunnilla on käyty kerran viikossa.

Suzukitoiminta on aktiivista, ja erilaisia esiintymisiä ja konsertteja on pienille laulajille tarjolla useasti. Kevät- ja joulukonsertteja. Itsenäisyyspäiväkonsertti Eduskuntatalossa. Pikkutyyppikin on päässyt kokemaan jo muutamia “esiintymisiä”. Hän ollut konttaava mehiläinen, pyykkäripoika ja loikkiva pupujussi. Laulamisesta ei oikein voi vielä puhua vaan hän on ollut mukana sylissäni tai vierelläni. Sen hetken, kun on siinä pysynyt.

Pikkutyyppi on nimittäin sellainen energiapakkaus, että häntä on vaikea saada pysymään paikoillaan. Laulutunneilla se on ollut minulle vaikea ymmärtää, sillä laulaessa pitäisi seistä paikoillaan ja keskittyä siihen mitä tekee. Laulamiseen. Ei ryntäillä edestakaisin kuin päätön jänis ja olla laulamatta.

Se, että kolme ja puolivuotias juoksee laulutunnilla eikä keskity laulamiseen (tai laula sanaakaan) on tietysti ihan normaalia. Ja iso vika on myös minussa, sillä harjoittelemme kotona aivan liian vähän. Laulamme kyllä leikin lomassa ja kuuntelemme lauluja, mutta laulamista ja seisomista pitäisi oikeasti harjoitella.

Laulusuzukia harrastetaan pienissä ryhmissä, joka ei tietenkään edesauta riehumista. Viime viikolla pikkutyyppi sai yksityistunnin. Hän seisoi kiltisti lattialla olevan tähden päällä, kumarsi, lauloi viisi laulua putkeen ja kumarsi. Se oli jotain niin kaunista. Tiesin kyllä, että vaikka laulutunnilla suuta ei halutakaan avata, hän kyllä osaa laulut, koska niitä kotona laulelee. Mutta se, että sain nähdä ensimmäistä kertaa kuinka pikkutyyppi muuttui riehuvasta pojasta keskittyneeksi pojaksi ja se, että sain kuulla ensimmäistä kertaa kuinka hän laulaa opettajan säestyksen mukana, oli niin mykistävä hetki, että minulla taisi olla hymy jossakin taivaissa. Sydämestä puristi. Ehkä se oli se äidin ylpeys. Tai ymmärrys, että tuon pienen riehuvan pojan sydämessä on tilaa myös minulle rakkaalle asialle. Tai ihan vaan se, että tuo ihana pieni ihminen lauloi niin ujosti ja kauniisti.

Lauluharrastuksen kanssa minusta ei varmaankaan tule esiintymislavan reunassa ”huutavaa” äitiä, mutta olen kyllä kokenut niitä vertaamistunteita, joita ei saisi tuntea. Pitäisi ymmärtää, että jokainen on oma persoonansa eikä se, että ei vielä 3,5 vuotiaana pysy paikoillaan ja laula täysillä, tarkoita sitä, että hän ei sitä tekisi esimerkiksi vuoden päästä. Vähän sama juttu, kun ympäriltä kuuluu uutisia, että sen ja sen lapsi on alkanut lukemaan neljävuotiaana. Meillä ei ole näytetty mitään kiinnostusta lukemiseen emmekä ole sitä mitenkään harjoittaneet. Ihan kuin nelivuotiaana lukemaan oppiminen olisi joku merkki siitä, että lapsesta tulee selvästi nero. Noup. Joten annanpas nyt pikkutyypin leikkiä legoilla niitä poliisi- ja rosvoleikkejä, jotka tällä hetkellä ovat ihan parasta. Ja siinä sivussa sitten vähän lauleskellaan.

Kuvat ovat viime syksyn isosta laulusuzukiproduktiosta, Nooan tulva -oopperasta, jota esitettiin kolmena iltana Temppeliaukion kirkossa.