Julkaistu alunperin Kaupunkininjoissa
Lopputyön kirjoittaminen ei ole tällaiselle ”mieluummin sohvalla kuin lenkillä” -tyyppiselle ihmiselle sitä elämän parasta aikaa, ainakaan oman hyvinvoinnin kannalta. Viimeiset kahdeksan kuukautta olen ollut pahalla tuulella, oma elämä on tuntunut paskalta ja kaikilla muilla on ollut asiat miljoona kertaa paremmin. Korvien välissä on siis asiat olleet hieman stressin myllerryksessä. Olen aina ollut hyvä stressitilanteissa, mutta pelkäänpä että ikä on tehnyt minustakin vähän heikomman.
Iso syy pahalle ololle on ollut myös oma nahka, joka on kiristänyt niin, että tuntuu kuin voisin ihan milloin vain poksahtaa kappaleiksi. Olo on ollut turvonnut eikä ne lohtuviinilasit ole paljoa asiaa auttaneet. En siis ole ylipainoinen enkä alkoholiongelmainen, mutta olo omassa kropassa on tuntunut pahalta, koska en ole liikkunut yhtään ellei nyt päivittäistä hissittömän kotitalon rappujen ravaamista oteta huomioon. Ei ole vatsaa vaan ennemminkin pehmeä pallo, joka toimii mainiosti pikkutyypin hyppyalustana.
Paljonhan liikuntaan lähteminen riippuu omasta tahdosta mutta tiedättekö, ei paljon kiinnosta, kun ensin on töissä, sitten leikkii neljä tuntia lapsen kanssa (ajatellen tietysti koko ajan lopputyötä), minkä jälkeen tekee vähän yrityshommia ja sitten vielä päälle sitä lopputyökirjoittamista. Kun tähän vielä laitetaan päälle ne lattialta kerättävät sukat, pyykinpesun, vaatehankinnat lapselle, pölypallojen pyyhkimiset nurkista ja 24/7 väitöskirjaansa tekevä mies, ei oikein enää tahdonvoima auta. Ei vaan jaksa, vaikka tietäisi että liikunnasta tulisi hyvä olo. Niinpä sitä mieluummin nukkuu sen kuusi tuntia kuin käyttää siitä tunnin urheiluun. Ja silti on ihan rikki aamulla.
Ennen pääsiäistä palautin lopputyöni. Siinä se oli, kansissa. 117 + 5 sivua. En tuntenut edes helpotusta. En tainnut tuntea mitään. Hiihtolomasta osa meni tenttiin lukemiseen, mikä vitutti. Mutta minä nukuin. 10 tuntia, 12 tuntia, otin päikkäreitä pikkutyypin kanssa. Ah, että mä rakastan nukkumista. Tuntui vähän siltä, että hei, ehkä tästä vielä selvitään.
Olen urheilun kanssa sellainen nopeasti innostuva, ja nopeasti tylsistyvä. Minulla täytyisi olla joku päämäärä, jotta jaksan keskittyä yhteen lajiin. Kaksi vuotta sitten kesällä osallistuin Me Naisten ja Elloksen juoksukouluun, jonka päämääränä oli elokuun Midnight Run Helsingin kymppi. En ollut harrastanut juoksemista koskaan aikaisemmin, joten kuudessa viikossa kymppikuntoon tuntui aluksi ihan utopistiselta tavoitteelta, mutta kummasti sitä lopulta maaliviiva ylitettiin. Ja olo oli kuuden viikon treenaamisen jälkeen huomattavan hyvä. Arvaatte varmaan kuitenkin mitä maaliviivan jälkeen tapahtui. Taisin käydä lenkillä kerran, marraskuussa. Sen jälkeen lenkkitossut ovat olleet siististi kaapissa.
Ehkä neljänkympin raja tai se tosiasia, että en mahdu iltapukuuni, joka pitäisi pukea päälle parin viikon päästä miehen väitöstilaisuuteen, sai aikaan jonkinlaisen potkun persuuksiin. Tai sitten se yksi äitikaveri, joka on saanut itsensä upeaan kuntoon juoksemisen ja ruokavalion muutoksen avulla. Tai sitten ihan vaan se, että aikaa on nyt muuhunkin kuin näytön tuijottamiseen. Mutta olen siis aloittanut taas juoksemisen. Ja se on ollut jopa ihan kivaa. Ehkä minä vielä pääsen sellaiseen kuntoon, jossa olin vuonna 2010. Silloin ei oma nahka kiristänyt ja kasvoissakin näkyi muuta kuin turvotus. Siihen pyrin nyt.
Muutos ei tapahdu nopeasti, sen tiedän. Syön normaalisti ihan terveellisesti ja kokeilin vuosi sitten jopa Powaun kolmen päivän mehukuuria saadakseni oloni hyväksi. Mehukuuri ei rehellisesti sanottuna vaikuttanut minuun mitenkään muuten kuin pienensi tilillä näkyvää summaa. Oletan sen johtuvan siitä, että kroppani oli ihan ok-kunnossa tai sitten kolmen päivän kuuri oli liian lyhyt minulle. Okei, olen ehkä syönyt viimeisen vuoden aikana normaalia enemmän lohtukakkuja, mutta muuten tuntuu, että ruokavalion muuttaminen ei auta minua tässä turvonneen olon poistamisessa niin paljon kuin liikunta.
Jotain hyvää on kuitenkin tapahtunut myös ilman urheilua, sillä kolesteroliarvoni on laskenut huimasti vuoden takaisesta ja on nyt jopa erinomaisen hyvä. Ehkä se on se stressi, en tiedä. Tästä on kuitenkin jotenkin hyvä aloittaa kunnon ja oman mielialan kohotus. Enhän minä siihen iltapukuun kahden viikon päästä mahdu, mutta onneksi on olemassa pukuvuokraamoja.
Ääniala 